— Mutta kaiken kaikkiaan, rehellisesti ja kehumatta sanoen olin minä sittenkin isonvihan suurin seikkailija! — Hän nousi seisomaan, katsoi tuikeasti lumiselle järvenselälle ja jatkoi puoliääneensä: — Se, minkä kahdentoista vuoden aikana partiomiehenä ja tiedustelijana suoritin, vaati miehuutta, kärsimyksiä ja vaivoja. Sellaista elämäntyötä ei yhdellä häväistysjutulla pyyhkäistä pois. Kovan taistelun täyteistä se oli ja — vaikka sen itse sanon — monesti sankarin työtä, ja sellaisen työn maineen täytyy elää!
Lujapiirteiset, melkein juhlalliset olivat yksinäisen vangin kasvot, kun hän näin virkahtaen taas rauhallisempana istahti pöytänsä ääreen.
* * * * *
Ja tuossa oman elämäntyönsä arvioinnissa oli Tapani Löfving epäilemättä oikeassa. Hän oli neuvokkuudellaan ja sitkeydellään suorittanut miehen työn omalta osaltaan isänmaan vaikeimmassa kamppailussa, samalla kun hän todella oli suurin suomalainen seikkailija. Hän oli taitavampi muita, ennen kaikkea vihollistaan, ja usein hän esiintyi todella sankarina. Ja oikeassa hän oli siinäkin, kun hän leimasi kiittämättömyydeksi ja typeryydeksi sen, että tällä tavoin maansa puolesta taistellut ja ansioitunut mies — vaikkapa olisi kerran tiedustelutoiminnassaan erehtynytkin — suljettiin vankilaan epäiltynä sen saman vihollisen auttamisesta, jota tuhotakseen hän oli 12 vuotta henkensä hinnalla ponnistellut ja vertaan vuodattanut. Se oli anteeksiantamaton erehdys.
Sellaiseksi sen esivalta myöhemmin totesikin, vapauttaessaan Löfvingin vankeudesta ja kaikesta edesvastuusta, mutta viidettä kuukautta hän oli silloin saanut vankilassa istua ja katkeroitua sydänjuuriaan myöten.
Kapteeni Löfving eli vielä tämän jälkeen nauttien eläkettä ja viljellen pientä puustelliaan kolmekymmentäviisi vuotta ja tuona aikana hänen seikkailunsa ja satumaiset retkensä taas ehtivät tulla tutuiksi uudelle miespolvelle, joka niille antoi arvon. Syystä onkin Tapani Löfvingin nimi jäänyt aikakirjoihin isonvihan merkillisimpänä ja sadunomaisimpana sankarihahmona. Hänen päiväkirjansa on saatettu julkisuuteen monessa muodossa ja vieläkin on jokainen uusi Suomen nuorisopolvi innostuksella ja ihailulla lukeva hänen kuvauksiaan noista tarumaisista teoista, rohkeista retkistä ja taisteluista sekä kestetyistä kärsimyksistä.
Santeri Ivalo
USKOLLINEN KUTSUMUKSELLEEN
TUOMAS von RAJALIN
Varsinais-Suomen ja Satakunnan mailla ovat Suomen vanhimmat pellot, siellä on suomalaisen sivistyksen kehto. Sinne johtavat useimpien sivistyssukujemme juuret ja siellä on ikivanhoja talonpoikaiskoteja, jotka aikojen kuluessa ovat antaneet ituja milloin mihinkin säätyluokkaan, ovatpa joskus kaikki neljä säätyä saaneet jäseniä yhdestä ja samasta kodista. Tarina Aaroni Perttilän jälkeläisistä ei siis suinkaan ole vailla todellisuuspohjaa.