Olipa muinoin syrjäisessä sopukassa Huittisten Rajalassa talo, ei suuren suuri eikä vallan vähäinenkään, tuollainen keskikokoinen, hyvin toimeen tuleva tila, jossa elämä kulki vakiintunutta rataansa päivästä toiseen. Sama suku oli sen isästä poikaan omistanut kenties aina niiltä ajoin, jolloin Henrik-piispa näillä main liikkui kristinoppia saarnaamassa. Suku jakaantui sitten kerran kolmeen haaraan, joista yksi jäi talonpoikana isäin ammattia jatkamaan, toinen aloitti pappissuvun ja kolmas vapaaherrallisen aatelissuvun.
Tuomaita olivat talon isännät olleet kenties aina piispa Tuomaan ajoista. Tuomas oli veljestenkin isä ja Tuomas hänen vanhin poikansa. Tästä viimeksi mainitusta piti siis sukutavan mukaan tulla isän seuraaja, mutta kohtalo oli toisin päättänyt. Tuomas-pojan saattoi kohtalo maailmalle, samoin toisen veljen ja vasta kolmas jäi kotikontua viljelemään.
Tämän häiriön vanhassa ja vakiintuneessa sukujärjestyksessä sai aikaan tiedonpuun hedelmä, jonka maisteleminen kaikkina aikoina on osoittautunut ihmislapselle vaaralliseksi. Isä-Tuomas oli näet päässyt tiedonhedelmien makuun ja sen seuraukset tulivat näkyviin pojissa. Hän oli kirjamies, joka ei ainoastaan kyntänyt ja kylvänyt, vaan luki myöskin sanaa. Talossa oli näet jykevä, painava Raamattu ja lisäksi vielä Eerikki Sorolaisen postilla. Tässä jälkimmäisessä kirjassa oli ankaran oikeaoppisuuden ohella aikamoinen määrä myöskin maallista viisautta. Siinä puhuttiin luonnon ihmeistä, tähtitaivaan äärettömyydestä ja ennen kaikkea vanhoista tapauksista sekä oman että vieraiden kansojen keskuudessa. Näitä Tuomas-isä mietiskeli pelloilla ja metsässä askarrellessaan ja hän halusi tietää lisää, saada vastauksen moniin mielessään heränneihin kysymyksiin. Tiedonlähteet olivat kuitenkin ratki rajoitetut. Mutta — eivätkö hänen poikansa voisi tulla osallisiksi siitä, mihin isä ei enää yltänyt? Kauan hän hiljaisuudessa mietiskeli asiaa ja niin kypsyi hänessä lopulta päätös panna poika opintielle.
Valinta kohdistui vanhimpaan poikaan, joka oli juuri siinä iässä, jolloin koulunkäynti on aloitettava ja jolla kaikesta päättäen oli lukupäätä. Tuomas-poika oli ujo ja hiljainen miehenalku, samaa tyyntä ja sitkeätä ihmislajia kuin isäkin. Mutta umpinaisen kuoren alla oli hengen virkeyttä. Pojan mielikuvitus oli alituisessa vireessä ja niin kaukana omissa maailmoissaan hän eleli toisinaan, että suoritti arkiset askarensa nurinkurisesti. Se oli Sorolaisen postillasta poimittujen asiain ansiota.
Mutta olipa toinenkin tiedonlähde, joka sai pojan mielikuvituksen liikkeelle. Talossa eleli vanhuuden päiviään upposokea vaari, poikien isosetä, joka nuoruudessaan oli purjehtinut merillä sekä viisi vuotta ollut ratsumiehenä Saksan sodassa. Hänelläpä piisasi ihmeellisiä juttuja matkoista ja seikkailuista, haaksirikoista kaukaisilla merillä ja upeiden linnojen valloituksesta Saksanmaalla. Hän oli nähnyt Joosefin jyväaitat Egyptissä ja ollut parin päivämatkan päässä Siinain vuorelta. Ihmeellisen muodon saivat pojan mielikuvituksessa laivat. Ne olivat jonkinlaisia suunnattoman suuren veneen ja ison talon yhdistelmiä. Hiukan samaan tapaan kuin Nooan arkki, joka oli Raamattuun kuvattuna. Isosedältä hän uteli lakkaamatta laivoista ja sai siten tuohon rakennelmaansa lisäpiirteen toisensa jälkeen. Ja entäs meri, se mahtoi olla jotakin tavatonta! Ei viikkokausiin muuta kuin rannaton ulappa edessä. Ja aallot vaari kuvasi Huittisten kirkon harjaa korkeammiksi. Pääskysten pakinaa kuunnellen ja pilvien lentoa seuraten poika makasi usein kesäisinä ehtoina pihapihlajan alla ja mietiskeli niitä ihmeellisiä asioita, joita maailma oli täynnänsä. Epämääräinen ikävä ja polttava kaipuu jonnekin kauas valtasi silloin hänen mielensä. Kun hän ummisti silmänsä, oli hän keinuvinaan aavalla merellä ja saattoi kuulla tuulen huminan ja aaltojen loiskinan. Hän oli laivapoika, joka söi vehnäkakkua ja hernerokkaa ja jolla oli oma salaperäinen kojunsa kannen alla.
Mutta silloin hänen mielikuvituksensa oli suorastaan syöksyä radaltaan, kun isä syksyn lähestyessä ilmaisi kauan harkitsemansa tuuman, jonka mukaan Tuomaan tuli lähteä Raumalle papinkouluun. Tuskin sai poika lähimpinä öinä unta silmiinsä. Nyt hän näkisi yhdellä iskulla ensinnäkin kaupungin, toiseksi meren ja kolmanneksi laivoja. Niin, ja lisäksi vielä monta muuta ihmettä. Hän oli jo kuin puolittain siinä ihmemaailmassa, josta hän oli niin paljon uneksinut, ja viimeiset päivät ennen kotoa lähtöä hän eli omituisessa huumeessa.
Hän riensi Raumalla ensi töikseen meren rannalle. Kuinka valtavasti sen kohina häneen vaikuttikaan, kun hän kyhmyisiä petäjiä kasvavan nummen takaa sen ensi kerran kuuli. Se huumasi ja veti omituisesti puoleensa, ja kun hän näki aaltojen loppumattomana sarjana ajavan toisiaan takaa, hän seisoi rantahietikolla hämmentyneenä ja vapisevin jäsenin. Tuon vihreän veden tuoksu päihdytti ja hän tunsi olevansa kuin rantaan kiinni noiduttu. Ja kun ulapan ääreltä ilmestyi hänen näköpiiriinsä valkoinen kiitävä purje, hän ei voinut siitä katsettaan irrottaa.
Sinä päivänä meri otti hänet vangikseen päästämättä häntä ikinä enää lumoistaan.
Aina vapaahetkinään hän kiiruhti satamaan tai avoimen meren äärelle. Hänen kotoinen mielikuvansa laivasta särkyi, mutta sen tilalle ilmestynyt todellinen laiva oli vielä ihmeellisempi. Siinä oli vantteja, köysitikkaita, märssykoreja, poikkiraakoja ja sen seitsemiä merkillisyyksiä, joita kaikkia hän ei ollut kyennyt mielikuvituslaivaansa sijoittamaan. Entä kun purjeet levitettiin ja laiva lähti aalloilla kiitämään? Se oli näky, joka sai hänessä aina joka hermon väräjämään eikä hän voinut paikaltaan liikahtaa, ennen kuin laiva oli kadonnut taivaanrannan taakse. Voi kuinka hän kadehti niitä miehiä, jotka saivat yötä päivää asua laivassa, kiipeillä köysistöissä ja vinhaa vauhtia purjehtia kaukaisille ihmemaille! Eikä niissä ollut ainoastaan miehiä, vaan usein hän näki laivoissa ikäisiään poikasiakin. Mitä hän olisikaan antanut saadakseen vaihtaa paikkaa heidän kanssaan. Miltei tietämättään hän jäljitteli heidän hajasääristä, keinuvaa käyntiään, piti käsiään housuntaskuissa ja pyöritteli poskessaan olematonta mälliä.
Koulussa hän sai nimen Rajalinus, sillä eihän oppineeseen säätyyn kuuluva saanut kantaa niin raakaa nimeä kuin Rajala. Ensimmäisinä päivinä hän istui koulunpenkiltä kuin puulla päähän lyötynä, sillä hänen korvissaan kaikui ruotsi ja latina, joista hän ei tietysti ymmärtänyt hölynpölyä. Mutta niin oli useimpain muidenkin oppilaiden laita. Vähitellen hän kuitenkin alkoi perehtyä ja oppiminen oli hänelle varsin helppoa. Mutta koulu ja sen ratki kuivat oppiaineet eivät tarjonneet hänelle läheskään sitä viehätystä kuin meri, satama ja laivat. Niihin hän ei koskaan voinut kyllästyä. Ne tempasivat usein koulutunnillakin hänen ajatuksensa mukaansa, niin että hän istui hajamielisenä ja saattoi antaa mitä hullunkurisimpia vastauksia. Silloin sai hän patukkaa kämmenelleen.