Lähes kaksi vuotta hän kävi koulua. Sitten meri otti hänet ainaiseksi omakseen. Se tapahtui aivan sattumalta. Vähän ennen lyhyttä kesälomaa hän liikkui eräänä iltapäivänä tapansa mukaan satamassa. Siellä hän kiipesi erään laivan kannelle, jonka lastausta juuri lopetettiin ja jonka aamulla varhain piti lähteä merelle.
— Tästähän me saammekin uuden laivapojan, kuuli hän äkkiä karhean äänen lähellään sanovan.
Laivan kapteeni ja perämies siinä seisoivat mitellen häntä katseillaan. Tuomaan ohimoita alkoi äkkiä kuumottaa eikä hän tiennyt, mitä sanoa tai tehdä.
— Vai mitä, nuori mies, jatkoi kapteeni, — eikö sinulla ole halua kehittyä kunnon merimieheksi?
Oli, oli, herra paratkoon, Tuomas-pojassa liiaksikin sitä halua. Jos hän vain muuten kelpasi?
— No tottahan nyt tuollainen pojan jollikka. Jos hän muuten vain luuli ankkuripaikastaan pääsevänsä, sopi hetimmiten muuttaa laivaan, sillä aamulla varhain piti purjeet nostettaman.
Asuntoon hän palasi kuin unissakävijä. Yhdestä asiasta hän oli aivan varma: hän lähtee huomenna merille. Kyllä hän tunsi, että asiasta pitäisi ilmoittaa koulun rehtorille ja isällekin, mutta — nepä olisivatkin voineet tehdä tenän ja silloin hän olisi tukehtunut kuin kala kuivalla maalla. Niin vahvasti veti häntä meri puoleensa.
Vasta satamasta hän lähetti erään tutun pojan mukana sanan asuntonsa emännälle, että hän on lähtenyt merelle. Niin hän jätti kotimaan rannat ja vihkiytyi koko eliniäkseen meren palvelukseen. Tietysti isä äimistyi ja suuttui aika lailla saatuaan asiasta tiedon ja äiti itki haikeat kyynelet, mutta asia ei ollut enää autettavissa. Poika ei palannut enää koulunpenkille, kuten isä alussa toivoi. Isän toiveet kouluttaa pojasta pappi olivat siis sammuneet. Mutta hän oli sitkeätä juurta eikä heittänyt mielestään tuumaa, minkä kerran oli pannut alulle. Olihan hänellä vielä kaksi muuta poikaa. Niistä sai nyt keskimmäinen astua opintielle. Tämä oli sisäisestikin tyynempää lajia kuin Tuomas, hänen mielensä ei häilähdellyt, kuurona meren houkutuksille hän istui koulunpenkillä ja ahtoi päähänsä latinaa, kreikkaa ja hepreaa. Ja niinpä hänestä määrävuosien kuluttua tuli pappi, josta papillinen sukuhaara jatkui sitten edelleen.
Vaikka uutuuden viehätys laivasta ja merielämästä ajanoloon haihtuikin, ei Tuomas koskaan katunut lähtöään eikä tuntenut ikävää takaisin manteren elämään. Monta kovaa sai hän kokea, varsinkin alussa, sillä kovakouraista väkeä olivat hänen uudet käskijänsä. Mutta hän pureutui uuteen ammattiinsa toisenlaisella sisulla kuin mitä oli koulussa osoittanut. Laivapojan tehtäviin perehdyttyään hän sai oppia kiipeämään mastoissa sekä käsittelemään purjeita ja ruoria. Hänen kätensä känsistyivät, lihakset vahvistuivat ja luonto karkeni. Ei hänen enää satamissa oltaessa tarvinnut toisia jäljitellä, sillä koko hänen olemukseensa oli kuin itsestään tullut merimiehen reilua huolettomuutta. Käyntikin oli muuttunut hajasäärisen keinuvaksi. Hänen nimestäänkin huuhtoi meri us-päätteen pois, niin että hän toverien kesken oli nyt pelkkä Rajalin.
Kaipasiko hän enää kotia ja omaisia? Totta kai. Usein hän kojussa maatessaan, kun takilassa kohisi tuuli ja laineet pieksivät laivan kylkiä, näki silmänsä ummistaessaan niin ihmeen elävänä edessään kodin, omaiset, tuuhean pihapihlajan ja harmaan asuinrakennuksen, jonka räystään alla oli kokonainen rivi tuohitötteröihin laitettuja pääskysenpesiä. Silloin valtasi hänet haikea ikävä ja omantunnon tuska, ja hän päätti käydä kotona heti kun hänen laivansa ensi kerran poikkeaisi Raumalle tai Ulvilaan. Silloin hän sopisi isän kanssa. Mutta noihin satamiin ei sattunut asiaa ja kotonakäynti siirtyi vuodesta toiseen.