Kolme vuotta hän kierteli Itämerta ja sen lahtia ehtien käydä näiden seutujen kaikissa huomattavimmissa kaupungeissa. Hän oli nyt seitsemäntoistavuotias ja täysi merimies. Oli jo aika purjehtia aavemmille ulapoille. Hän pestautui Lyypekissä englantilaiseen laivaan ja lähti maailman merille. Nyt hän sai keinua vesillä, joilla ei maata nähty viikkomääriin, nähdä auringon paistavan pystysuoraan sekä oppia tuntemaan pasaati- ja monsuunituulet. Hän näki maita, joissa vallitsi ainainen kesä, joiden värilliset asukkaat puolialastomina lepäilivät palmupuiden siimeksessä ja joissa sai syödä mitä moninaisimpia hedelmiä. Monia kaupunkeja hän näki ja tutustui lukemattomiin outoihin asioihin. Niilin virrankin hän näki ja "Joosefin jyväaitat", sai etäältä kuulla Ikuisen kaupungin humun ja ulapalta käsin katsella Etna-vuoren tulenpurkauksia. Valppain silmin hän teki kaikkialla havaintoja ja hänen tietomääränsä laajeni laajenemistaan.
Muutaman vuoden kuluttua hän vaihtoi kauppalaivan englantilaiseen sotalaivaan, uljaaseen fregattiin, jonka matruusina hän purjehti eri merillä ja perehtyi yhä syvällisemmin merimiehen ammattiin. Ja palveltuaan vielä ranskalaisessakin sotalaivassa hän oppi englannin lisäksi myöskin tämän maan kieltä. Yhdeksän vuotta näin maailman merillä risteiltyään hän palasi kokeneena ja kielitaitoisena merimiehenä takaisin Itämeren äärille.
Ruotsi oli siihen aikaan suurvaltana mahtinsa huipulla. Miltei kaikki Itämeren rannikot olivat sen hallussa ja tämän merivallan tukena oli uljas sotalaivasto, johon kuului satakanuunaisia linjalaivoja, noita sen ajan komeita merijättiläisiä, fregatteja, prikejä ja hyvin paljon pienempiä saaristoaluksia. Laivaston keskuspaikkana oli Karlskronan sotasatama Itämeren partaalla. Sinne saapui eräänä syksyisenä päivänä nuori ja tummaksi ahavoitunut Tuomas Rajalin, näytti amiraalinvirastossa Englannin ja Ranskan palveluksessa saamiaan todistuksia sekä tarjoutui palvelukseen. Tosin hän puhui ruotsia varsin ontuvasti, mutta mitäs siitä, kun mies oli saanut mainion koulutuksen ja osasi kahden suuren kansan kieltä. Hänet siis otettiin Ruotsin sotalaivastoon, ja hän sai aliupseerin arvon sekä opetusperämiehen toimen.
Hän oli nyt kuudenkolmattavuotias, paljon kokenut ja karaistunut mies. Mutta eräissä suhteissa hän oli vielä täydellinen lapsi, äärimmäisen ujo ja saamaton. Se tuli näkyviin hänen käytöksessään majapaikkansa tytärtä kohtaan. Ensi talvikausi hänen täytyi näet asua kaupungissa yksityisen luona, sillä meriväen kasarmeissa ei ollut tilaa ja laivat olivat talviteloillaan. Hän oli saanut asunnon laivuri Hallongrenin talossa. Laivurilla, joka itse oli merimatkoilla, oli yksi ainoa lapsi, yhdeksäntoistavuotias Botilla-neitsyt. Tyttö oli ruskeasilmäinen ja pyöreäleukainen veitikka, jolla oli hyvin ärsyttävät hymykuopat. Niin paljon maailmaa kuin Tuomas oli nähnytkin, tämä tyttö vaikutti häneen uuden ja oudon ilmestyksen tavoin. Ensi iltaa talossa ollessaan hän ei tiennyt, miten olla ja käyttäytyä. Hän tunsi esiintyvänsä suunnattoman kömpelösti ja siitä hänen olonsa kävi yhä tukalammaksi. Hänen ohimoitaan kuumotti, eikä hän tiennyt, mihin luoda katseensa. Tyttöä hän ei uskaltanut silmäilläkään, mutta havaitsi siitä huolimatta, kuinka tämä syrjästä tarkasti häntä ja näytti olevan joka hetki valmis nauruun pyrskähtämään.
Tietysti Tuomas hiukan kotiuduttuaan vapautui pahimmasta ujoudestaan. Mutta tyttöä hän ei uskaltanut omasta aloitteestaan puhutella ja katsoakin häntä tohti vain varkain. Milloin hän jäi huoneeseen kahden kesken tytön kanssa, nousi hiki hänen otsalleen, kunnes äänettömyys ja tytön nauruvalmius kävivät sietämättömiksi. Silloin hän mutisi jotakin kiireellisestä asiasta, tempasi lakkinsa ja riensi matkoihinsa.
Tietenkin tytön kiusoittelunhalu yltyi tästä, ja yhä useammin Tuomaan täytyi paeta kotoa. Mutta kohta kun hän oli poissa tytön ulottuvilta, jokin alkoi vetää häntä sinne takaisin. Hänen täytyi saada salaa katsella tyttöä, ja se kävi parhaiten silloin, kun tyttö hetkeksi oman itsensä unohtaen hyräili ja teki askareitaan.
Tuomas sadatteli ujouttaan ja saamattomuuttaan ja punoi yhtä mittaa suunnitelmia, miten päästä lähestymään tyttöä. Mutta ei asia kehittynyt, ennen kuin tapahtui ihme, jonka näyttämönä olivat kapeat ullakonportaat. Tuomaalla oli talon katonrajassa pieni makuusuojansa, ja ollessaan eräänä päivänä menossa sinne hän huomasi portaiden yläpäässä tytön, joka palasi ylisiltä. Tuomas yritti palata takaisin, mutta silloin sattui pieni onnettomuus, josta se ihme sitten sukeutui. Tyttö miten lie horjahtanut, tuli nurin niskoin alas ja osui — suoraan Tuomaan syliin. Nyt ei auttanut ujostella; Tuomaan täytyi kietoa vankat käsivartensa tytön ympärille ja nostaa hänet alas. Tyttö ei ollut vahingoittunut, ja kun Tuomas laski hänet lattialle, oli tyttö hämmennyksissään ja katse alas luotuna niin vastustamaton, että Tuomas käsittämättä oikein itsekään kuinka se tapahtui, kietoi uudelleen kätensä tytön ympärille ja — suuteli häntä. Tosin se tapahtui hätäisesti ja koko lailla taitamattomasti, mutta joka tapauksessa se oli selvä tapaus. Siksi sen ainakin tyttö tuntui käsittävän, sillä hän riistäytyi irti ja juoksi tiehensä. Ja Tuomas — hän juoksi myöskin tiehensä. Mutta siitä hetkestä lähtien hän oli vapautunut ujoudestaan, jota vastoin tyttö näytti nyt suorastaan joutuneen sen valtaan. Tuomaan nähdessään hän loi katseensa alas, punastui usein eikä ollut enää yhtä kärkäs nauramaan hänen hullunkurisille englanninsekaisille lauseilleen.
Sattuipa sitten kevättalven kuluessa, että tyttö toisenkin kerran joutui Tuomaan vahvojen käsivarsien syleilyyn. Tällöin hän ei riistäytynyt pakoon, vaan nojautui turvallisesti Tuomaan rintaa vasten. No, sillähän asia oikeastaan olikin lukossa. Tarvitsi vain ilmoittaa siitä Botillan vanhemmillekin. Äitihän tietysti oli jo aikoja havainnut, mihin suuntaan asiat kehittyivät eikä hänellä ollut mitään sitä vastaan. Olihan Tuomas kaikin puolin luottamusta herättävä nuori mies ja lisäksi "styyrmanni" kuninkaallisessa laivastossa. Sellaisella miehellä oli kyllä tulevaisuutta. Isä puolestaan, kun hän kotiutui, mieltyi heti nuoreen opetusperämieheen, jonka hän meriasiain tuntijana huomasi mestarikseen. Niinpä hän kerran rommia maisteltuaan taputti Tuomasta olkapäälle ja lausui ennustuksen, jolle kaikki nauroivat, mutta joka vuosien kuluessa sittenkin oli toteutuva, että hänen tuleva vävypoikansa oli päättävä päivänsä amiraalina.
Nuoret saivat siis ryhtyä itselleen pesän sijaa katselemaan. Mutta ne puuhat keskeytti sota. Aluksi kierteli kaikenkaltaisia huhuja ja amiraalinvirasto alkoi tulisella kiireellä puuhata laivojen varustamista. Huhtikuun lopulla nuori kahdeksantoistavuotias kuningas saapui sitten Karlskronaan ja amiraalilaivaan asettuen komensi laivaston merille. Oli se juhlallinen näky, kun viidettäkymmentä eri suuruista alusta käsittävä laivasto levitti purjeensa ja kiiti kuin joutsenparvi merelle. Koko kaupunki oli silloin kerääntynyt rannalle. Jäähyväislaukaukset paukkuivat, liinat ja hatut liehuivat ja katkeamattomina kaikuivat hurraahuudot. Botilla seisoi sataman äärimmäisellä ulkonemalla ja näki yhden ainoan laivan, jonka peräkannella harteva aliupseeri viittoi hänelle jäähyväistervehdyksiään. Hän seisoi paikallaan ja huiskutti liinaansa niin kauan kuin laivaa vähänkin näkyi. Kun se häipyi kokonaan näkyvistä, hän puhkesi nyyhkytyksiin ja lähti allapäin kotiin astelemaan.
Muutaman päivän merellä risteiltyään kuningas palasi maihin, mutta laivasto jatkoi matkaansa Juutinraumaan. Siellä oli vastassa yhtä uljas Tanskan laivasto. Oli odotettavissa suuri meritaistelu. Mutta Kattegatissa olivat tulossa Ruotsin avuksi Englannin ja Hollannin yhtyneet laivastot. Silloin Tanskan laivasto vetäytyi kiireesti omien rannikkojensa suojaan. Ruotsin laivasto tuli Kööpenhaminan edustalle ja alkoi pommittaa kaupunkia. Muutamien päivien ajan kuului juhlallista jyrinää, mutta mitään sanottavaa ei saatu aikaan. Silloin päätti nuori, huimapäinen kuningas kuljettaa sotajoukkonsa Juutinrauman yli ja nousta maihin Tanskan maaperälle. Heinäkuun viidentenäkolmatta päivänä se saatiin laivaston tukemana onnelliseen päätökseen. Kaksikymmenvuotinen Pohjan sota oli alkanut.