Kauan pysyvät muistossani Vanttajan vanhukset, isäntä ja emäntä. Jos ken Iijärven yli Poussusta päin soudettuaan kävelee kannaksen poikki aikeessa soudattaa itsensä Kuusamon kirkolle, eikä ole Mustaanniemeen välttämätöntä asiata, pistäytyköön Vanttajaan pyytämään venettä, se kannattaa hauskojen vanhusten tähden hyvin tehdä.
Tulimme sinne eräänä aamupäivänä sateen hienosittain vihmoessa. Talossa ei ollut kotona muita kuin molemmat vanhukset, päälle kuudenkymmenen kumpanenkin. Eukko paistoi leipiä, ukko oli vuoleksivinaan haravanpiitä siinä ikkunapenkillä. Muu väki oli lehtimetsässä.
— Eikä sitä toki meillä enää paljo muuta omaa väkeä olekaan, pahoitteli muori tervehdysten jälkeen, juostessaan siinä niin sukkelana kuin kankeat jalat suinkin sietivät uunin ja leipälaudan väliä. — Kohta ei meillä ole lapsia luonamme yhtään. Ei sillä, ettei noita olisi tehty, jo vain niitä tehty on kahdeksan kappaletta ja eläviä niistä on tullut kaikista, mutta tähän sitä vaarin kanssa lopuksikin aivan kahden jouduttanee.
Eukolta melkein kyynel vierähti luomen alta tuota kertoessaan, vaikka hän koettikin puhua äkäisellä ja suuttuneella äänellä. Vaan ukko hymähti hyväntahtoisesti ja lohduttavasti ja rupesi tarkemmin selittämään sitä eukkonsa surua.
— Sitä se ei meidän muori voi unhottaa, että pojat hänet tänne ovat jättäneet ja itse pyrkineet paremmille elantopaikoille. Ameriikassa meiltä on kaksi poikaa ja kolmas tässä juuri menneen pyhän seudussa sanoi hyvästit ja lähti sille samalle reissulle. Ja sehän se varsinkin nyt tuoreimmiltaan muorin sydäntä kirvelee. Eikähän se ole kummakaan — nuorin poika meni, äitinsä ilo —, pakottamaanhan tuo panee vähän itsekunkin mieltä, mutta parempihan niillä pojilla siellä on kuin täällä hallan kanssa tappelemassa, paljokin ehompi elämä, kunhan vain tervennä pysynevät. Ja sieltä ne elättävät vielä meitäkin, — vaikk'eihän meillä tässä mitään hätää olekaan, talonhan nuo meille jättävät mennessään.
— Vaikka jättänevätkin, mihinkä me tässä talossa paljo pystymme, kaksi vanhaa. Ja ainahan tuota sentään elettänee, en minä sitä itke, vaan sitä ikävätä ja kaipuuta. Ei niitä enää tietysti elävin silmin saa koskaan nähdä, — sinne Heikkikin huilasi. Olli ensiksi lähti vuotta kolme sitten sotaväkeen joutumista pakoon, kun niin pahan arvan tuli vetäneeksi, ja jo Iikan kirjoitti sinne seuraavana kevännä, vaikka sillä tuota ei olisi ollut sotaväkeenkään lähtöä, kun oli kupeestaan puhki. Ja nyt Heikki. Sattuikin se tänne pahimmoilleen tuo Ojalan Paavo, joka jo viisi vuotta on Ameriikassa ollut, ja se kun pääsi houkuttelemaan, niin jo Heikki heti matkaan työntyi. Tytötkin meiltä on naitu aivan yhdettömiin mikä minnekin, ei kotona enää ole muita kuin vanhin poika, ainoa joka on vähän löyhä. Toteen niitä on kasvattanut ja elättänyt ison poikueen…
Taas herahti muori itkemään, ja ukonkin silmään jo kierähti kyynele. Vaan hän koetti itkevälläkin silmällä hymyillä, nousi haravanteostaan ja käveli eukkonsa luo tätä lohduttamaan. "Vielähän ne sieltä löytyvät, löytyyhän mies meren takaa… Iikka se vissistikin tulee meitä katsomaan, niinhän se jo kirjoitti, eikä niitä tiedä toisiakaan, kun elettänee… Ja miksei elettäisi, eihän me vielä ikäloppuja olla…"
— Ei! Puhut nyt sinäkin kun ei satu sivujasi kolottamaan. Minähän tässä toki vielä vähän jaksan liukkaamminkin liikkua.
Muorikin koetti heittäytyä reippaaksi ja notkeaksi leipiä uuniin juoksutellessaan, mutta ei sattunutkaan siinä kiireessä paremmin, kuin että leipälapio hiukan heilahti uunin suulla ja leipä liukahti tuhkaan… Eukko kirosi vihasesti vaan ukko rämähti nauramaan.
— Näyt liikkuvan sinä toki vähän liukkaammin, olet totta vähän notkeampi…