— He, tässä minun piippuni, vetele siitä, helpottaisiko, puhui ukko ja huopasi yksin sen ajan. — Se sanoo sydäntään helpottavan kun savut saapi… ja hyväthän ne on savut levähtäissä ilmankin, ivaili vaari meille hiljemmin.
Loppumatkalla, kun eukolle jo kävi soutoteljo kovin matalaksi ja airot kovin raskaiksi, houkuttelimme hänet lepäämään ja vetelimme itse Tolpanniemeen saakka. Kirkolle ei näet mentykään kuten ensiksi oli aijottu, sillä ukkokin arveli jo, että jos ne airot niin kierot ja raskaat ovat, niin miten niillä sieltä asti sitten takasin pääsee. Ja Tolpanniemestä onkin kirkolle kävelytie kuiva ja hyvä.
Siellä rannassa sanoimme jäähyväiset hauskoille ja ystävällisille vanhuksille, ja katselimme vielä hetkisen törmältä kun he paluumatkalle lähtivät. Eukko asettui perään viilettämään, ukko rupesi soutamaan. Hän oli hiukan pilkkaillut eukkoaan, kun tämä ei soutaa jaksanut, nyt huomasi hän jo itsekin ensi nykäsemisellä, ettei se olekaan vanhan työtä.
— Ka, raskaathan nämä ovatkin airot, huonoa tekoapa ovat. Miten sinä jaksoitkin näillä kiskoa, mullekin tuntuu olevan aivan täysi paino.
— Sanoinhan minä, näet nyt. Ja kyllä minä muuten siinä kiskon missä sinäkin.
Vene eteni jo verkalleen selällepäin, eikä kuulunut enää mitä nuo Vanttajan herttaiset vanhukset siellä kahdenkesken keskustelivat, soutaessaan autioksi jääneesen kotiinsa.
VIII
RUKATUNTURI.
Vuorista maata kulkee se maantie, joka vetää Kuusamon kirkolta Alakitkan kylään. Se kiertelee pitkin harjujen kaltevia rinteitä ja laaksojen jyrkkiä äyräitä, joiden pohjalla pilkistelee sydänmaan syviä lampia. Vaan siellä täällä kahdenpuolen tietä kohoavat vuoriselänteet pystyiksi, jykeiksi tuntureiksi, joiden jyrkät, kallioiset huiput kaukaa kajastavat matkailijan silmään ja viekottelevat katkaisemaan taipaleen ja nousemaan sinne korkeuteen ihmettelemään luonnon suuruutta.
Tuskin malttaisi matkustaja ajaa ohi juhlallisen Pyhätunturin, joka Pyhäjärven rannalta nostaa pystysuoraan korkealle pienempäin vaarojen yli kaljun, raskaan päänsä, ellei se olisi siksi syrjässä tieltä, että hän säälii ajan hukkaa, ja ellei jo hänelle vielä muhkeampana näkyisi etäämmältä Rukatunturin itäinen rinne ja sen yläpuolelta huippu toistaan korkeammalta. Sinne hän ajaa, pysäyttää hevosensa läheisen mökin aitovierelle ja lähteä kiipeämään ylös tiheätä lepikkoa ja louhikkoa myöten.