I
PÄIVÄ SELKENI.
Taloon tullessamme illan suussa ihmettelimme mistähän syystä juuri se talo, Latvalan talo Kuhmon Korpisalmen kylässä, oli valittu kestikievariksi Nurmeksesta tulevan maantien varrella. Se oli köyhän ja raihnaisen näkönen talo, rakennukset matalat ja rappeutuneet, piha likanen ja aidat kallellaan. Vasta perillä kuulimme selityksen. Ei ollut muuta taloa koko sen järven rannalla, ja kun siellä kievari tarvittiin, piti ottaa mikä saatiin.
Isäntä oli tienhaarassa poikineen aitaa panemassa. Ukko oli kärtynä ja tyytymättömänä ja tylysti hän vastasi tervehdykseemme eikä näyttänyt halukkaalta puuttuakseen pakinoihin. Iski vihasesti kangen vetelään, pehmeään maahan, johon se painua hurahti puolen pituuttaan, kiskoi vielä vihasempana sen sieltä ylös, ja iski taas. Häntä nähtävästi joku vastoinkäyminen harmitti, eikäpä ollut vaikea huomata mikä se oli. Oli taas satanut senkin päivän, niinkuin oli satanut järjestään joka päivä jo parin kolmen viikon ajan. Kaikki oli märkää ja vetelätä, alavammat maat olivat veden vallassa, joet ja järvet tulvillaan niinkuin, kevätveden aikana, vaikka jo oli heinäkuuta alkupuoli kulumassa. Luhta- ja suoniityillä ei heinänkasvu vielä ollut päässyt alullekaan, eikäpä paljo vähäisillä alavammilla nurmillakaan. Ja pelloillakin pidätti kylmä sää ja alituinen vedentulo laihot kasvamasta, harventi rukiinoraat ja tärveli ohran idun. Joka päivä odotettiin sateen jo vihdoinkin loppuvaksi, toivottiin että huomisesta se nyt ilma lämpenee ja kirkastuu ja vakautuu poudaksi. Mutta huomenna satoi samalla tavalla kuin eilen, sataa vihmoi hienosti ja tuhuuttamalla, mutta tupruutti yhtenään, lakkaamatta.
Niin oli tuhuuttanut senkin päivää, illan suussa oli vähän herennyt, vaan taivas oli vieläkin harmajana ja raskaassa pilvessä. Tuuli oli yhä vain kolkolla pohjoiskulmalla, eikä näyttänyt sieltä hellittävänkään. Sinne se silmäili vähän väliä aina isäntäkin seivästä maahan takoessaan, ja loi sitten taas vähintäkään toivon aihetta löytämättä nolostuneet katseensa maahan.
Kun vielä pari kolme syltä aitaa oli syvässä äänettömyydessä saatu pannuksi, viskasi isäntä kangen olalleen ja kirveen toiselle ja tuli istumaan siihen samalle kivikasalle, jolla me lepäillen istuskelimme. Hetken hän siinäkin ääneti istui, vaan sitten rupesi verkalleen puhumaan.
— Niinpä on kuin rapakkoon tekisi tuossakin aitaa, vaikka on se maa toisinaan ollut liiankin kuivaa, saviperäinen maa. Mitähän siinäkin pellossa toki kasvanee, vetelässä liejussa! Siihen se olisi ruis pantava, vaan miten panet? Yritin kyntämään toissapäivänä, eipä kestänyt kyntääkään, tiesi milloin taas kestää, jos eivät säät poudistu. Eikä ne näy poudistuvan tänä kesänä.
Tämän hän lausui aivan tyynesti niinkuin usein lausutun tutun jutun. Istui siinä hetkisen maahan tähystellen ja paineli kannallaan tantereesen, johon heti vesikolot syventyivät. Sytytti piippunsa ja jatkoi sitten katsellen poispäin pitkin vainioitaan.
— Eihän tuo parane valittamalla eikä nurisemallakaan, vaan on se niin kolkkoa ajatella, miten häntä taas ensi talvikin elettänee. Lainaleipää piti menneen talven syödä, kukahan nekin velat maksanee. Ja velkaa sitä on otettava nytkin, eipähän omasta pellostaan eläne. Tuossa ohra märkänee ja ruis, sen vertanen minkä häntä lie korrelle noussut, lyöpyy lakoon. Kun vain ei jo näistä puolin poudistune…
Emäntä palasi navetasta haudekorvo kädessä, ja kun näki meidän istuvan tarinoissa, tuli hänkin siihen purkamaan sydäntään.