— Ja vaikka jo poudistuisikin, jatkoi hän miehensä lausetta, niin kato se on sittenkin käsissä. Eihän nuo touvot kerkiä tuolta määrältä mitenkään valmistua, — kas tuossakin ohraa, kun on aivan laihana laihona.
— Väleen ne siitä sentään nousevatkin, jos lämmintä tulisi ja paistetta, lohdutteli taas isäntä rohkeampana. Ja kun ei vilu kesken viene viljaa, kun kesää kestänee, niin kerkiäisivätkin ne.
— Vaan milloin se halla hennoo odotuttaa itseään, ja nyt sen pitäisikin jo liian kauan odottaa. Ainapa se Jaakon päivän seudussa muistaa näillä mailla käydä.
— Onhan se käynyt, tottahan se on.
— Ja herkiääkö se sitten satamasta, kuka sitä uskoo?
— Kun kääntyisi tuuli.
— On se kääntynytkin, kiertänyt ympäriinsä, vaan joka kulmalta se on satanut, ja pohjoseen se on jäänyt. Ei siinä ole enää toivon sijaa, kato siitä tuli.
Siinä istuttaessa oli jo idän kulmalla mustennut muutamia pilviä ja taas rupesi taivas vetistelemään. Me nousimme ylös tupaan lähteäksemme. Isäntä nousi myöskin.
— Yhä vihmoo, pois pitää lähteä. Ei se näy herkiävän, kyllä se on varmaa.
— Sataa, sataa ja yhä sataa, huokasi emäntäkin.