Alakuloisina olivat mielet, kun talossa maata ruvettiin, alakuloisina kuten ainakin. Sillä arvattiin, että kun aamulla herättäisiin, siitä herättäisiin taas siihen yhteen samaan sateesen.
Vaan eipä herättykään. Harvinaista vilkasta liikettä kuului jo aikusin aamulla pirtistä ja pihalta. Kukin valmistausi ilomielin ja rohkeana ulkotöihin, sillä päivä paistoi täydeltä terältään pilvettömältä taivaalta, paistoi lämmittäen ja kuivaten kostean maan. Tuuli oli heti puolelta yöltä tyyntynyt, selitti isäntä, joka moneen kertaan oli yöllä käynyt säätä katsomassa. Pilvet olivat hataroituneet, hajautuneet hienoina siekaleina sinne tänne ja kun päivä teki nousuaan, pakenivat viimeisetkin hattarat taivaalta. Ja kun tuuli heräsi, oli se jo lauhkeassa lännessä.
— Ja sinne tuo jo vihdoin vakautuneekin, selitti isäntä, valjastaessaan kiireisesti meille hevosta. Hän aikoi itse lähteä meitä kyytiin komennettuaan kaiken väkensä työhön. Oli näet asiata kirkolle.
Tuo eilen niin jörö ja raskasmielinen mies oli tänään hilpeänä ja reippaana, näytti nuortuneen monta vuotta yhdessä yössä. Hän tepasteli pihamaalla kuin poika kepeänä. Täynnään toivoa ja luottamusta kertoi hän nyt meille pitkin koko taivalta viljelyksistään ja aikeistaan, poiketen aina vähän päästä siihen kauniiseen kesäilmaan, joka nyt oli pukenut luonnon ihan toisenlaiseen väritykseen.
— Ei tässä olekaan viikkokausiin taas nähty vanhaa taivasta, oikein se nyt hyvää tekee. Kyllä ne tällä lämpimällä niityt kasvavat vaikka vähän alavammissakin luhdissa, ja pian se tuo paiste kuivaa pellotkin. Rukiin panoon pitää joutua kotiin tultua, kunhan siementä saan kirkolta. Hyvä oli, että sai sen sonnan edes vedetyksi pellolle, mutta huonoa se oli, kun ei tahtonut hevosta kestää. Vaan kovettuu se siitä väleen. — Hei ruuna hölkkäile pois! Se on tämmöisellä säällä aivan kuin eläväksi rupeaisi luonto, laihokin se kohoaa että kohisee yhtenä päivänä sen jälki jo näkyy, ja oikiaa se vielä ruiskin laosta. Oikiaa se. Ja vielä tästä eläminen tulee, vaikka jo pahinta pelättiin.
Lehtimetsästä levisi tuore, väkevä lemu ja kirkkaan vihantana helotti nurmi maantien varrella. Iloista viserrystä kuului lepikosta ja hienosti heilautteli länsituuli oksia kuivaten niitä pitkästä sateesta. Pitkin pieniä puroja virtasi liikavesi liristen alaspäin.
— Pian se vesi pakenee kuivemmilta mailta, kun kerran kuivamaan ruvennee. Oli se jo niin vaikeata, oli aivan surkeata, kun ei pystynyt tekemään mitään ja paras työaika oli käsissä. Myöhäksi se nyt tosin heinänteko jääpi, vaan anna jäädä, kunhan kesää piisannee. Mutta rukiinpanoa täytyy jouduttaa, ja jo se nyt joutuukin tällä säällä.
Hauskasti kului pitkäkin taival tuon yleisen hilpeän mielialan vallitessa, eikä ollut päivä puolessa kun kirkolle saavuttiin. Isäntä lähti hommaamaan niitä siemenrukiita, joita oli lupeessa lainaan, ja joilla jo alkoi kiire olla. Ja niissä hommissaan häneltä menikin päivä iltapuoleen.
Vaan silloin olivat taas ihanat toiveet häipyneet ja mieli mustaksi masentunut. Luottamus ja rohkeus oli mennyt yhtä väleen kuin oli tullutkin. Taas satoi.
Tuuli ei ollutkaan vakaantunut länteen. Se oli ainoastaan härnäillen pyöriskellyt sielläpäin ja paistattanut päivää, vaan keskipäivän tyynen jälkeen horjahti se taas luoteeseen ja sieltä pohjoseen. Ja samassa olikin taas harmaja sadeilma valmis. Pilviin peittyi sinervä laki ja jo illansuussa rupesi taivas tihkumaan vesiä.