— On siellä tuolla myllärillä vene, vaan eipä se taida viitsiä lähteä viemään.

Herätettiin mylläri, se mustapartainen mies. Ei hän viitsinyt lähteä. No eikö muita olisi, eikö hänen vaimonsa — tarkoitettiin sitä joka juuri heräili hänen vieressään — lähtisi? Eihän hänellä täällä mitä vaimoa ole. Missä isäntä? Maantietöissä. Saisinko sitä venettä lainata järven yli? Kukapa sen sieltä toisi takasin, sinne sitä ei saa jättää. Toimitetaan takasin, tuodaan vaikka itse toisella veneellä, No paljoko tuosta maksettaisiin?

Siitä sovittuamme lähdimme väsyneinä ja melkein loukkautuneina yön selkään taivaltamaan Kallunkiin päin. Vaan matkalla katosi taas pian alakuloisuus ja hilpeäksi kävi masentunut mieli. Päivä teki juuri nousuaan kun vankan metsän sisästä astuttiin Kallunkijärven rannalle. Se oli ruhtinaallisen komea kohotessaan majesteetillisen verkkaasti vastarannan metsän takaa ja valaessaan hohdettaan yli selän ja vihannan maan. Ei sumun hiukkaa ollut ilmassa, silmä tuntui kantavan kahtavertaa kauemmas kuin tavallisesti yli salmien ja selkien ja kun järvelle soutaessamme vähän kajauttelimme lahden törmiä soi ääni kotvan aikaa ponnahtaen edestakasin rannasta rantaan.

Kallungissa nouseskelivat jo ihmiset vuoteiltaan meidän taloon saapuessa. Vielä yritti täälläkin meitä vainoomaan se samainen vastahakoisuus. Miehet olivat haluttomia lähteäkseen saattamaan — saimme sittemmin nähdä etteivät he olleet sitä aivan suotta —, vene oli näet huono, matka pitkä ja virta kova. Vaan meidän onnistui voittaa emäntä puolellemme — en tiedä kehumallako hänen kahviaan vai naurattamallako hänen tyttäriään —, ja tämä toimitti tuota pikaa kuuntelematta mitään vastaväitteitä kaikki valmiiksi, eväät konttiin, kontti pojille selkään ja pojat tielle, vaikka nämä vielä lähtiessäänkin mukeltelivat vastaan. Ja niin päästiin vihdoinkin kävellä lippoinaan pois Kitkan kulmalta Oulangan rannalle.

* * * * *

Kuta lähemmäs jokea päästiin, sen mäkisemmäksi ja notkoisemmaksi kävi maa. Polku hyppelehtää ylös ja alas lakkaamatta; juuri kun se pääsee putoamasta jyrkkää rinnettä alas laakson pohjaan, jossa vetinen suo on kahlattava, nousee se taas toista rinnettä ylös jyrkälle kapealle särkälle, jonka takana heti on toinen laakso ja suo. Ja nousu ja lasku käy korkeammaksi joka kerralta. Näyttää aivan kuin luonto näitä paikkoja muovaellessaan olisi oikein vihapäissään mylleröinyt ja suurella luomishierimellään äkämyksissään tuolleen sotkenut pehmeän maa-aineksen särkkiin ja kuoppiin. Kasvullisuus koko matkalla on korkeuksien mukaan hyvinkin vaihteleva, vaan ylipäätään se on harvinaisen rehevää ja koskemattoman neitseellistä. Vesakko polun ympärillä on niin tiheää, että jos edelläni astuja kulkee pari syltää eelläpäin, en näe häntä virstan matkoihin, vaikka kuulen kengänkopseen tuossa juuri kapajavan. Senpä vuoksi ei, kun viimeistä tavallista jyrkempää rinnettä soluttiin alaspäin, mistään merkeistä voinut päättää joen jo olevan siinä alla, ennenkuin kuului virtaavan veden loisketta ja samassa viimeisen pensaan takaa avautui eteen koskena vierivä vesi ja sen takana korkealle taivasta kohden kohoava metsäinen ranta, samanvertainen kuin se mikä taaksemme jäi.

Tällä paikalla kai oli luovan kämmen pamauttanut vielä syvemmän piirun kulkemaan halki mäkien ja särkkien ja vetämään vedet soitten pohjista siihen tiehyeesen, joka ne sitten viepi Vienan lahteen saakka.

Niin, nyt oltiin "Taipaleella" joen rannalla, mutta venettä ei näkynyt missään. Kulettiin pitkin luisua hiedikkorantaa, josta tulva vasta oli laskeutunut alemmas, katseltiin, vihdoin huomattiin vene ja toinenkin, mutta toisella rannalla. No, joki ei ollut leveä, kun valitsi sopivan paikan sai sen kahlaamalla jo siksi kapeaksi, ettei ollut kuin pari syltää uimavettä. Koetettiin uida poikki, mutta siitä ei tullut mitään. Virta oli kova, se painoi armotta heti mukaansa ja vei alaspäin jos vähänkään hellitti jalkoja pohjasta, eikä siinä potkiminen auttanut. Koetettiin monasti ja useista kohden, vaan turhaan. Eikä auttanut muu kuin ruveta lautan tekoon; ladottiin neljä rankaa rinnakkain, vitsoilla poikkipuut kiini ja sillä köykäsellä aluksella piti työntäytyä nielevään virtaan. Vaan poikki päästiin ja vene saatiin.

Vuotava oli vene ja pieni, aalto loiskahteli laidan tasalle kun miehet sisään työntyivät, vaan sillä piti alaspäin lähteä, soutaa lipottamaan parilla poikkinaisella melantyngellä. Kieli oli pidettävä tasaisesti keskellä suusta eikä ollut syytä paljo huitoa käsivarsilla, jos mieli kaatumista välttää. Vaan alaspäin siinä soluttiin, yksi mies sai myötään mättää vettä, virta lisäsi vauhtia soudolle avuksi. Se oli läpeensä omituista retkeä.

Joki mutkittelee tavattomasti. Tuskin koskaan näkee kuutta syltä suoraan eteensä, sen matkan päästä kiertäytyy jo törmä eteen ja virta pyörähtää suoran kulman sivulle. Väliin käypi joki hyvin kapeaksi, jyrkät törmät nousevat pystyinä seininä ylöspäin muodostaen ahtaan laakson, josta taivasta näkyy vain vähänen kappale juurikuin jostakin raosta. Virran musta vesi — se on harvinaisen mustaa — kiihtyy niillä paikoin kulkemaan kohisevana koskena ja lennättelee venettä eteenpäin viskellen sitä rannasta toiseen niin että siinä koko ajan huomaa kulkevansa aivan jumalan armolla. Mutta kulku ei kumminkaan ole hetikään niin kiivasta kuin veden virrasta näyttäisi. Joki on yleensä hyvin matala, se ei jaksa kiidättää venettä veden virran mukana; virta nuolee veneenlaitoja ohimennessään, tuntuu melkein kuin oltaisiin kiini, mutta kuljetaan sitä kumminkin eteenpäin. Toisissa paikoin on joki leveämpi, vaan sitä matalampi. Pohja on hienoa, irtonaista hiekkaa, jommoista ainetta ovat niillä paikoin korkeat törmätkin. Tuota hiekkaa kuljettaa virta mukanaan, ahtaa sen paikotellen pitkälle pistäviksi, korkeiksi särkiksi, jotka milloin kulkevat viistoon poikki joen niin että jääpi ainoastaan kapea, syvempi juova väyläpaikaksi, milloin ulottuvat pitkinä saarekkeina joen keskustassa jakaen virran siten kaksihaaraiseksi. Väliin toinen haara päättyy umpinaiseen mutkaan, jossa vesi kohisten virtaa patoavan särkän yli, mutta josta vene ei millään pääse läpi. Siinä ei auta muu kuin joko nousta veteen ja vetää vene kovettuneen hiekkapankin yli tai sauvoa takaisin ja tehdä pitkä kierros. Ja juuri kun siitä pulmasta on päästy onnellisesti ohi, voi sattua että lasketaan uuteen pussiin. Oppaat eivät näitä vähän kuljettuja väyliä tunne ja sitäpaitsi muodostaa vesi joka tulvalla ja muulloinkin ehtimiseen aina uusia väyliä ja patoja sen mukaan miten virran suunta ahtaa hiekkaa yksiin paikkoihin ja repii rikki vanhoja pankkeja. Siksipä tuolla nelisen peninkulman taipaleella, jossa kovan virran luulisi hyvinkin kiirehtivän kulkua, tavallisesti meneekin päivä.