Parin peninkulman pituinen on Paanajärvi, eikä puolta virstaa leveämpi paljo mistään kohden. Päästä päähän sen soudimme eikä ehtinyt matkan pituus ikävystyttää. Niskakosken niskaan pysäytimme veneemme, astuimme valtakuntain rajan yli ja ongimme hetkisen harreja Venäjän puolella kosken rannalta. Ja siitä pyöräilimme takasin, lähteäksemme palaamaan alaspäin. Näihin asti olimme aina kulkeneet kasvot pohjoiseen päin; nyt käännettiin pohjoiselle selkä.
Korpelan rannasta silmäilimme illan suussa vielä kerran Paanajärven selkiä pitkin ja poikki ikäänkuin kootaksemme muistiin siitä viimeiset vaikutukset, ennenkuin lähdimme astumaan sydänmaata kohden. Mutta nyt ei tuolla järvellä eikä sen rannoilla enää ollut aamupäiväistä viehätystään. Jokainen paikka on nähtävä sen omassa, sille sopivassa valaistuksessa. Minä luulen, että Paanajärvi on mahtavimmillaan sateen jälestä kun päivä sumusta selkiää.
X
KIRVESKOSKEN TARINA.
Seuraavan jutun kertoi meille Hossan nuori isäntä, kun Hossanjärvestä pitäen laski meitä alas Yläjoen kymmeniä koskia. Hän oli mainio kertoja, en osaa lähimaillekaan jälitellä hänen elävätä kuvaustaan, vaan koetan kumminkin.
Suvannolla siinä, mistä vesi lähtee puristautumaan kapenevain ja kohoavain äyrästen väliin ja virta kiihtyy Kirveskosken yläpuolella, alkoi hän:
— Ei minua ole pitkiin aikoihin mikään niin pistellyt kuin se juoru, jonka nuo tukkilaiset tässä keväämmällä nostivat tuosta Kirveskoskesta, kun siinä muokkasivat tukkilautan laskussa. Juurikuin siitä heidän juorustaan kukaan välittäisi. Olisi muka heidän puheittensa mukaan mies nähty tuosta vasemmalta rannalta viskautuvan koskeen ja sinne häviävän, — mutta usko sitä! Tuosta juuri kallion kielekkeeltä sen olisi pitänyt heittäytyä koskeen, näkijät sanovat seisoneensa tässä aivan vastapäätä toisella rannalla.
Se oli Kirveskosken kovimman korvan yläpuolella. Siinä keskeytti laskumiehemme tuokioksi kertomuksensa pyöräyttääkseen parilla voimakkaalla melankäännöksellä venheen kiertämään väylän tapaista pitkin toiselle rannalle, jossa joki oli syvempi. Pari minuuttia ääneti oltuaan kovimmin kohisevia korvia laskiessaan, joissa ei ääni huutaenkaan olisi kuulunut, jatkoi hän taas veneen vieriessä tyyneemmälle vedelle:
— Lauvantai-ilta se oli, eli yöllä vasten sunnuntaita, muistan minäkin sen illan vielä hyvästi; ilma oli silloin lämmin vaan vähän sumua oli taivaalla. Hossanjärvestä oli vasta päästetty suuri lautta joelle, ja tukkilaiset olivat tässä Kirveskoskessa tehneet työtä yhteen asti yöllä tukkeja päästellessään. Tällä paikalla olikin silloin työ jo loppunut, ja tukkilaiset lähtivät tästä pari virstaa ylöspäin, jossa niillä oli majapaikkansa. Mutta muuan kirves oli unehtunut kosken rannalle, ja pari poikasta palasi vielä takasin sitä hakemaan, — niillä kun on savotalta kirveetkin, niin pitää olla tarkempia kuin omasta tavarastaan. Olivat tulleet siihen kosken partaalle, ja siinä ne oli nähneet näkösensä, — eli sanovat nähneensä, kertoivathan nuo tuon minunkin kuullen.
Laskumiehemme katkasi siinä puheensa hyvin välinpitämättömän näköisenä, ikäänkuin miettien kannattaisiko tuota kertoakaan, siihen määrään hän halveksi koko juorua. Kopisti piippunsa tyhjäksi, pisti uuden tupakan ja näytti kiinnittävän koko huomionsa muutamaan poroon, joka siinä joen hiekkaisella rannalla hajallasäärin ja pää pystössä ihmetteli meidän kulkua. Mutta jatkoi hän kumminkin: