— Alaaltapäin kosken rantaa oli mies verkalleen astunut joen toisella puolen. Oli ollut kuin tavallinen mies, se vain erotus, että mustiin vaatteisiin oli puettu ja silmätkin sillä olivat olleet mustat ja kiiluvat. Aivan selvään sen sanoivat pojat nähneensä, ja sanovat vieläkin; olivat vielä toisilleen tuumailleet että mikähän kulkija se tuokin on. Hiljalleen oli mies kävellyt, noussut siihen kallion kielekkeelle ikäänkuin katsoakseen pääsisikö siitä mistään yli. Kotvasen oli siinä seisonut ja niin yhtäkkiä lähättäytynyt koskeen. Vesi oli vain pärskähtänyt, ja sinne se oli hävinnyt.
Kertomuksensa kuluessa oli laskumiehemme käynyt yhä vakavammaksi, melkein juhlalliseksi, ja aivan kolakalla äänellä kuvasi hän miten tuo outo mies oli heittäytynyt hyrskyihin. Hänen vakuutuksistaan ja välinpitämättömyydestään huolimatta näytti kumminkin siltä, kuin tuo Kirveskosken tarina olisi häneenkin syvemmin vaikuttanut, kuin hän tahtoi ilmaista. Liekö itsekin sen huomannut, koska taas rupesi leikillisemmäksi:
— Mutta lipetin ne oli siitä pojat ottaneet, jälkeensä katsomatta olivat yhteen henkäykseen juosseet majapaikalle asti, ja siihen unehtui heiltä kirveen haku ja muut asiat. Läähättäen olivat kertoneet kumman näkemänsä toisille tukkilaisille ja sitä ne on täällä totena kertoneet joka paikassa. Kertoivat kulkiessaan sitä tuonaan meilläkin. Ja ihmiset, jotka tuntevat pojat lähemmin, — ne ovat tuolta Piispanjärven kulmalta —, sanoivat, ettei ne pojat ennen ainakaan ole valehdelleet. Vaan minä sanoin että valehtelevat kai nyt…
Hän vaikeni. Kyselimme häneltä, eikö ollut kuulunut että niihin aikoihin kukaan, tukkilainen tai muu, olisi hukkunut tai hukuttanut itsensä, — ehkä olisi juttu voinut siitä saada alkunsa.
— Ei ole kuulunut, eikä se ole ollut ihminen, liekö ollut mikään. Mikäpä se sellainen mustasilmäinen olisi ollut, joka muitten nähden olisi koskeen työntynyt, — ei. Pojat on panneet omiaan, eli minkä lie nähneet. Mutta sen verran ne saivat juorullaan aikaan, ettei tuokaan Pajuvaaran isäntä, joka tällä joella on uutterin kalamies, ole sen koommin uskaltanut Kirveskoskea laskea. Ne näet hokevat, että kun tuollainen ilme on näyttäytynyt kosken rannalla, niin se muka merkitseisi, että koski tänä kesänä siitä osansa vaatii, ihmishengen viepi. Vaan olen sen minä laskenut jälestäkinkäsin niinkuin ennenkin, eikä ole tuon kummempaa tullut, ja lasken vielä vastakin. Mutta muistuu se sentään aina tuo juoru mieleeni kun tulen siihen suvannolle Kirveskosken korvalle.
Tätä kerrottaissa oli jo Kirveskoskesta kuljettu hyvä taival alaspäin, ja oltiin jo toisen kosken niskassa, Kirveskoskea kovemman. Työnnyttiin sen vetävään virtaan eikä muistettu enää koko matkalla Juntusenrantaan asti tuota tukkimiesten nostamaa juorua.
XI
ÄMMÄN RUUKILLA.
Katsellessa suurempaa tehdaspaikkaa, jossa kaikki liike on lopetettu ja kaikki tuotanto lakannut, masentuu mieli omituisesti. Tuo täydellinen hiljaisuus ja työttömyys sellaisella paikalla, missä ennen rehotti virkein toimeliaisuus ja pauhasi herkeämätön työ, muistuttaa mieleen uudisviljelijän hukkaan menneitä ponnistuksia perustaa korpeen kotoa ja viljelystä.
Ämmän rautaruukki Kiannalla perustettiin todellakin aikoinaan Emäjoen kuohuvaan niskaan kuin uudisviljelys korpeen. Viljeltävää ja kehitettävää alaa oli vaikka kuinka paljon, järvet sisältävät malmia rajattomat määrät, tarvittiin vain työtä ja toimeliaisuutta kaivamaan esiin kätkettyjä aarteita ja valmistamaan niitä kelpaaviksi kaluiksi maailman markkinoille. Työpaikka oli mitä sopivin, työvoimia saatavissa vaikka paljokin, se ruukki muuttui runsaine työansioineen varsinaiseksi tervetulleeksi apulähteeksi ja siunaukseksi työtä kaipaavalle kansalle. Rahoja levisi lakkaamatta ympäriinsä maakuntaan, niiden muassa hyvinvointia, elämänrohkeutta ja yritteliäisyyttä. Ja laajalti ympäri Ämmänkosken karjuvien kuohujen sihisi uutterata työtä ja pauhasi tehdaspaikan levoton, rientoileva elämä.