Siitä ruhtinaallisesta komeudesta ja upeasta, ilosesta elämästä, jota tässä talossa ennen ruukin loistoaikoina kerrotaan vietetyn, ei ole enää paljo jälkiä jälellä. Ison talon isännyyttä edustaa siellä nyt hiljainen, vaatimaton, ystävällinen vuokraaja, joka siellä perheineen elää ja osottaa matkustajalle sydämmellistä vierasvaraisuuttaan. Hänen seurassaan nousemme rakennuksessa olevaan torniin luodaksemme yleissilmäyksen tämän entisen vilkkaan ja virkeän työ- ja liikepaikan yli. Emmekä voi olla sitä mielihaikealla katselematta.
Siinä se lepää kuin nukkuen edessämme kahdenpuolen kuohuvata koskea, kukistuneena, raunioittuneena, äänettömänä. Aution leima näyttää olevan lyötynä kaikkiin noihin rakennuksiin ja työpihoihin, eikä silmä enää odotakaan näkevänsä työmiehen astuvan sinne puhaltamaan eloa noihin hervonneisiin jäseniin. Tuolta ylhäältä katsoen se vasta oikein muistuttaa katsojan mieleen uudisasutusta, jota viljelijä koetti muokata korpeen, vaan jonka hänen, uhrattuaan siihen paraat voimansa ja kykynsä, kumminkin täytyi hyljätä autioksi.
XII
ITSELASKIJA.
Laskiessamme tervaveneessä alas Emäjokea, kuulimme jo Kiannan koskilla että edellämme kulkee tukkilautta, vaikkemme varmasti tienneet paljoko se oli meistä edellä. Jokaiseen kosken tai virrankin niskaan tultaessa olivat tervamiehet senvuoksi vähän huolissaan tuumatessaan olivatko tukkilaiset jo saaneet koko lauttansa siitä alas, vai vieläkö ehkä oli puita koskessa tarttuneina kiville ja kareille ja siten sulkemassa kapeita, tarkisti mutkailevia väyliä. Oli vähän vaarallista lähteä koskelle jos siellä vielä tukkeja oli, saattaisi vene särkyä, lainavene vielä oli näillä miehillä. Lähempänä Hyryjärveä oli jo siellä täällä rannoilla näkynyt yksinäisiä puita, jotka joukosta olivat jälelle jääneet, ja joita päästelijät eivät vielä olleet ehtineet irrottaa joelle, vaan onnellisesti kului kumminkin matka aina Kerälänvirroille saakka.
Kappaleen virtain yläpuolella tapasimme veneellisen tukkilaisia, jotka soutivat puominhäntää. He kertoivat että ei ole turvallista lähteä lastiveneellä virroille, ennenkuin he käyvät irroittamassa muutaman suuren ruuhkan, joka oli patoutunut siellä muutamaan polvekkeeseen, vaan heidän täytyi sitä ennen odottaa vielä muutamia puominlitkoja, jotka itsekseen olivat tulossa yläältäpäin. Siis piti odottaa meidänkin. Taloa ei ollut lähiseuduilla, noustiin vain törmälle, sytytettiin nuotio lämpimän vuoksi ja sääskien varalle — ilta oli jo muuttumaisillaan yöksi, — ja istuttiin miesjoukolla siihen ympärille tarinoimaan.
Juteltiin yhtä ja toista, ja luonnollisesti tuli puhe koskenlaskustakin. Näilläkin Kerälänvirroilla kuuluivat muutamat äkkinäiset Oulussa kulkijat käyttävän laskumiestä, vaikka se oli haettava parin virstan päästä, vaan Kivelän Kusti, joka meidän venettä johti, ei tarvinnut, hän oli jo kolmatta kertaa kulkemassa sinäkin kesänä ja tiesi väyläpaikat niinhyvin kuin joku toinenkin. Hän ei, kehahti Kusti itse, paljo kaipaisi laskumiestä yhdessäkään koskessa Ouluun saakka, ja jos hänellä oma vene olisi, niin ohi hän viilettäisi järjestään kaikista laskumiesten mökeistä, vaan vieraalla veneellä ei viitsinyt hurjastella. Paljohan niitä on itselaskijoita, selitti toinen, varsinkin Paltaniemeltä ja Niskan varsilta, jotka myötään kulkevat, eikä kumma olekaan etteivät he huoli laskumiehestä, kun siten säästävät toistakymmentä markkaa.
— Ja on niitä täälläkin Kiannan puolella pari, kolme miestä, jotka aina itse laskevat.
— On niitä ainakin Valtosen ukko ja Kärpän Kalle oli aikoinaan, liekö muitakin.
— Kärpän Kalle se taas ei ole laskumiestä pitänyt, liekö ensi matkaltaan asti, mutta pari venettä se kuuluukin särkeneen.