Kerrottiin myös Kallen viimeisestä retkestä. Hän oli nurjimmalla tuulellaan, Oulusta palaavain veneissä oli hän kosken päällä haukannut useampia ryyppyjä ja tahtoi näyttää miten hän Ämmän yläpuolella oijustamalla joen poikki osasi laskea juuri kanavan suuta kohden. Vaan siinä hän katsoi muutaman kyynärän kieroon. Hän ei päässytkään siihen virtaan joka sulkuun veti, putouksen pyörre lähtikin häntä nieluunsa nielemään. Sen huomasi Kalle ja huomasi myös että nyt ei tässä enää auta mikään. Hän lujitti kiini kellonsa lingat, pisti takin nappiin, että muka lompakko säilyisi, ja niin sitä huilattiin putouksen alle. Vene suikahti siimalleen, vavahti, katketa rapsahti, ja perämies suistui suulleen kovimpaan pyörteeseen, joka vetää vedet tiesi kuinka monen sylen syvyydelle. Ja raatona hän myöhemmin nostettiin pois suvannolta…
Olisi ehkä kerrottu Kärpän Kallesta vielä paljonkin, vaan jo vihdoin näkyi viimeinen puomin litka lipuvan alas virran mukana, ja tukkilaiset lähtivät sitä koskelle auttamaan ja aukomaan sitä ruuhkaa, joka siellä muutamaan mutkaan oli patoutunut. Heidän hilpeä laulunsa kajahti koreana yön hiljaisuudessa kun he kepeällä veneellään luikuivat koskea kohden. Eikä kulunut kuin hetkinen, kun jo kuului heidän huutonsa, että väylä on auki. Me sammutettiin tuli, hilattiin vene vesille, ja lähdimme mekin solumaan yhä ahnaammin nielevään virtaan.
XIII
SEITENOIKEA.
Oli sunnuntaiaamu aikunen, kun laskumiehen saatuamme lähdimme Hyrynsalmen kirkolta soutamaan alaspäin myötävää virtaa. Sunnuntaita tuntui olevan luonnossakin, sen rauha näytti lepäävän tyynesti päilyvillä vesillä ja päiväpaisteisilla, lehtevillä rannoilla. Lepopäiväänsä rauhassa viettäviä ihmisiä seisoi puhtaissa, valkealle heloittavissa pyhäpukimissaan rantamökkien ovilla, rantapolkua pitkin astelivat toiset kengät ja virsikirja kainalossa kirkkoon päin ja siellä täällä rantakivillä istui joku jykeä tukkijätkä onkivapa kädessään harjoitellen jo varhaisesta aamusta kalansyöntiaikana vapaapäivänsä mielityötä.
— Kunhan ennätettäisiin hyvissä ajoin Seitenoikean alle ennenkuin yhteen soitetaan, ettei jäätäisi koskelle kirkonajaksi, puhui laskumies puoleksi itsekseen kääntyen tarkastamaan päivän nousua idän taivaalla.
— Keritään komeastikin, matalallahan nyt vielä on päivä, vakuutti Kivelän Kusti, joka soutamassa istui, mutta huomatessaan kumminkin annetun viittauksen rupesi hän vähän kovemmin nyhkimään airoja.
Laskumies ei näyttänyt tuota paljo kuulevan eikä huomaavan, jatkoi vain ikäänkuin edellistä puhettaan.
— Tänäpäivänähän siitä tulee juuri neljä viikkoa, kun Seitenoikea vei nieluunsa viisi henkeä, kaksi vain seitsemästä pääsi elävänä. Olivat lähteneet kirkonajaksi koskelle, sinne jäivät.
Veres asiahan se vielä oli tuo viiden hengen hukkuminen. Vasta oli siitä sanomalehdissä luettu kertomuksia, eikä kumma siis, jos meilläkin nyt, kun laskettiin samaa koskea kohden, huomio kääntyi siihen tapaukseen. Se vaikutti niin omituisesti mieleen; ei pelottanut, mutta pani miettimään. Laskumies oli heilläkin ollut veneessään, selvällä päivällä kulkivat he koskea kohden niinkuin nyt me kuljemme, ja; heille siitä kaivausi hauta. Vahinko ei tule kello kaulassa, se tulee kuin varas yöllä eikä sitä kukaan usko että nyt se tulee juuri minun kohdalleni. — Me kuuntelimme senvuoksi tarkkaavaisina laskumiehemme tarkempaa kertomusta tuosta tapaturmasta. Hän puhui siitä niin maltillisesti ja tyyneesti kuin jos koko asia olisi tapahtunut vuosia sitten jossakin Venäjänmaalla, ja kumminkin hän juuri itse ohjasi useita ihmishenkiä samoja kuohuja kohden. Mutta jokaisen laskumiehen täytyykin oppia yksi suuri avu: pysyä tyynenä.