Olimme jo laskeneet pienemmät kosket Seitenoikean yläpuolella, ja tämän niskassa kiihtyvä virta nieleskeli jo raskasta lastivenettämme ahnaasti ja enenevällä vauhdilla alaspäin. Ei se näyttänyt niskastaan kovinkaan kovalta eikä peloittavalta, korkeammin kuohahteli ja pärskyi "Aitto" kun sen hyrskyihin luisuttiin, jalommin mylvi "Jalo" jo etäämmältä ilmaisten vihansa ja voimansa. Matalat, karikot rannat eivät Seitenoikeassa purista vesimäärää aivan ahtaalle eikä putous alusta ole suuri. Mutta vähitellen kiihtyy kuohujen vimma, tulistuu ja ärtyy, rannat kohoavat pystyiksi kallioseiniksi, jotka toisiaan lähennellen kaventavat virran uoman kaventamistaan ja jyrkentävät putouksen yhtenä vaahtona kihiseväksi aallokoksi. Vene hyökkää kasvavalla vauhdilla tuota vaahdokkoa kohti, vesi pärskyy korkealle sen keulan edestä ja viskelee aallonharjoja räppeiden yli; laidat vavahtelevat hyrskyjen painosta ja koko vene ja siihen tasaisesti ladotut tynnyririvit sujahtelevat notkeasti allokossa. Vilahtelemalla siirtyvät silmäin ohi törmän puut ja kalliot ja jälelle jäävät kosteikkojen kiertävät pyörteet. Mutta juuri kun rannat puristautuvat ahtaimmilleen ja koski kuohuu vaahtoisinna, pyöräyttää virran uoma muutamasta kalliosta mutkan vasemmalle, parilla voimakkaalla melan nykäyksellä kääntää perämies veneen kulkemaan samaan suuntaan ja samassa lasketaan jo tyynemmille vesille. Toinen ranta loivenee, virta muodostaa sitä vastaan avaran poukaman ja kun koski siitä taas oikeaa entiseen suuntaansa, ollaan jo sileällä suvannolla. Airot saa ottaa esille ja soutaa täytyy syltä parikymmentä, ennenkuin kosteikko loppuu ja; virta taas vähitellen kiihtyy äskeiselleen uuden könkään niskassa. Sitä peliään se pitää uudelleen ja uudelleen, sanotaan että tämä koski seitsemästi viskaupi mutkalle ja seitsemästi taas oikiaa, — siitä "Seitenoikea."
Pari tuommoista korvaa oli jo laskettu syvässä äänettömyydessä, ja saavuttiin juuri kolmanteen poukamaan, kun laskumies taappäin kääntyen viittasi kädellään vasta jälelle jäänyttä aallokkoa, virkkoen:
— Tuossahan se niiltä veneen täytti, tässä se kaatui ja suisti miehet uimasilleen.
Olimme tosin kuulleet tuota tapausta kerrottavan jo ennen, vaan emme siltä malttaneet olla kysäsemättä:
— Mikähän se heidän veneen siinä keikautti kun me noin hyvästi päästiin?
— Ka totta se niin oli sallittu. Niillä oli veneessään jauholasti, olivat käyneet kirkolta hakemassa niitä viimeisiä nälän-apuja, joita sieltä annettiin. Ja seitsemän miestä siinä oli sitäpaitsi. Lastin olivat he arvattavasti latoneet liian korkean, eivätkä olleet sitä sovitelleet kyllin tasasesti. Kun koski siinä löi aallon veneeseen niinkuin löi meillekin, heilahti muuan säkki ja vierähti toiselle laidalle. Vaikka laskumies huusi ja varotti miehiä pysymään paikoillaan, hyppäsivät he kumminkin sinne sitä muka nostamaan; vene kallistui ja täyttyi. Ja samassa se olikin jo kumossa.
— Mutta miehet pääsivät kumminkin nousemaan veneen pohjalle?
— Tässä poukamassa pääsivät pohjalle kaikki, ja siinä huusivat, vaan eivät saaneet sitä mitenkään käännetyksi rantaan päin. Virta vei heidät alaspäin ja tuossa niskassa tempasi heidät koski…
Juuri siihen korvaan laskimme mekin nyt eikä laskumies enää joutanut jatkamaan lausettaan, eikä hänen ääntään toki siinä pauhussa olisi kuulunutkaan. Kovemmin kuin koskaan tuntui vesi kiehuvan tuossa valkeassa hyrskyssä, aallot pieksivät toisiaan tuhannen tulisella vimmalla, oli kumma ajatella että ihmisolentojen oli täytynyt sinne syöksyä kaatuneen veneen kuperalla pohjalla. Mutta kaksi miestä niitä oli jo siihen jäänytkin, kertoi laskumies seuraavalla suvannolla, eivät olleet jaksaneet pitää kiini emäpuusta siinä rytäkässä. Muut olivat vielä istuneet veneen päällä ja huutaneet, kun kulkivat parin mökin ohi, jotka siinä alempana törmällä olivat.
Siitä vähäsen alempana, siinä missä virta taas koskeksi kiihtyi, oli noiden hukkuneiden laskumies pelastunut veneen pohjalta. Meidän laskijamme näytti paria neljösylen kokoista saarennyppylää keskellä koskea. Kun veneenraato oli vierinyt niiden kupeitse, oli laskumies viskautunut uimasilleen ja virta olikin hänet niin painanut että hän sai muutamasta kivensyrjästä kiini ja siitä pääsi hilautumaan kalliolle. Oli hän huutanut toisillekin että seuraisivat mukana, ja yksi olikin heittäytynyt veteen, vaan heittäytynyt liian myöhään. Virta vei hänet ohi, ja koski nieli.