Kivakan mutkan kierasee koski juuri tämän korvan alapuolella, ja kun se siitä viimeisen kerran oikiaa, on edessä oikosuora, kapea väylä yhtämittaista tyrskyvää vaahdokkoa melkein silmänkantaman matkan. Jo ennen oli meille kerrottu että tuo viimeinen korva Seitenoikeassa on kovin, ja perämiehestäkin näkyi kyllä, että tässä on tärkki paikka edessä. Edellisissä korvissa oli hän pahimmassakin kuohustossa seisonut mela kainalossaan verrattain huolettomana, väliin melkein velton näköisenä. Nyt hän näytti pingoittavan jäsenensä ja samalla tahtonsa ja koko sielunsa teräväksi ja tarkaksi sen vaarallisen taipaleen varalta, joka siinä oli tulossa! Tanakasti hän varmisti jalkansa kaaripuita vastaan, sujautti polvensa hiukan notkuun, ja käännäytti koetteeksi pariin kertaan edestakaisin voimakkaasti melaa vedessä, nähdäkseen tottelisiko vene hiuskarvalleen hänen pienintä käskyä. Näytti tottelevan. Ei värähdystä näkynyt hänen kasvoissaan, tuskin silmää hän räpäytti koko ajalla veneen sukkulana suikeltaessa mahtavain kuohujen välitse ja selvästi näkyi miten lihakset hänen kaulassaan pingoittuivat aina kun hän ruumisvoimallaan painautti melaa ja siten väisti venettä hyökkäämästä hyrskyä kohden, jonka vaahdonpeittämässä silmässä pohjakallio vaani saalista. Hänen katseensa oli niin terävä, että olisi luullut hänen sillä voivan puhkaista kallionkin keulan edestä.
Mutta sitä ei kestänyt kuin minuutin, pari. Tuotapikaa oli puikahettu senkin pahimman korvan alle ja samassa vierittiin taas tyyntyvälle suvannolle. Laskumiehenkin kasvoista katosivat nuo ankarat, teräviksi pingoittuneet piirteet ja jäsenet herpausivat liiasta jännityksestään entiselleen. Hän pisti tupakan ja tarttui taas huoparimeen.
— Se korva se riuhtasi heistä viimeisetkin veneen päältä, ja tuohon kallioon särkyi venekin pirstaleiksi. Sitä paikkaa ei leikin melatta lasketakaan. Vaan vielä pääsi yksi mies hengissä senkin alle, taivas tiesi miten lie päässyt. Tässä suvannolla sillä vielä oli siksiverran tarmoa, että kun rantavirtaa soluskeli alas sai käsivartensa kierretyksi kasvavan puun ympäri — tuon näreen ympäri juuri tuossa — ja hän kierasikin ne niin lujalle, kuin olisivat ne siihen olleet kiini juotettuina. Mutta siihen hän samassa kontettuikin ja kangistui. Mökkiin, tuohon suvannon rannalle, olivat muutamat tytöt, jotka olivat jääneet kirkonajaksi kotimiehiksi, kuulleet hätähuutoja, ja lähteneet soutamaan koskelle päin saadakseen selville mistä se huuto tuli. Toiset miehet olivat silloin jo hukkuneet ja kadonneet, tämän yhden löysivät he vain siitä puusta. Mutta niin se oli siinä lujassa, että tuskin jaksoivat häntä yhteisin voimin irti kiskoa. Hengen merkkiä ei ollut enää vähääkään, vaan kun tytöt veivät hänet lämpimään mökkiin ja siellä hieroivat, niin siitä se vähitellen virkosi ja henkiinpähän jäi. Ja se mies olikin toinen, joka niistä seitsemästä pelastui. Muut viisi hukkuivat ja ruumiit löytyivät myöhemmin mikä mistäkin monen virstan päästä.
Nyt olimme me jo Seitenoikean alla, ja kertomus koskeen hukkuneista oli myös jo lopussa. Hyvään aikaan ennen kirkonaikaa olimme ehtineet kosken alle, ja nyt oli taas soudettavana pitkä suvanto. Laskumies sai laskupalkkansa, haukkasi suupalan matkamiesten eväästä ja lähti kohta astumaan rantapolkua takasin. Sitä ennen hän törmällä lähtötupakkaa sytyttäessään vielä kerran palasi noihin hukkuneisiin ja kertoi:
— Viisi virstaa tästä alaspäin näette rannalla talon, vankanlaisen talon. Senkin talon isäntä, nuori mies, oli hukkuneiden joukossa. Hänen ruumistaan haettiin kauan, emäntä oli palkannut erityiset harojat, mutta turhaan sitä harottiin. Pari viikkoa myöhemmin sattui sitten emäntä, joka vasta oli taloon tuotu ja kovin suri miestään, eräänä iltana seisomaan kotirannassaan. Pitikin sen silloin sattua, että juuri siihen tuli ruumis verkkaan lipuen virran muassa ja — emäntä tunsi miehensä ruumiin. Tämä tapaus kuuluu niin syvästi vaikuttaneen tuon nuoren naisen mieleen, että hän nyt on herennyt vähän niinkuin hupsakaksi. Sitä se kuuluu nyt kaikille ihmisille valittavan, että kadotukseen se hänen miehensä meni, kun kirkon aikana kosken laski, sanoo nähneensä sen unissaankin… tietääpä ne höperön unet…
Tästä tapauksesta muodostuu kansan keskuudessa epäilemättä piankin, kunhan muistot ja surut ja mielenkuvitukset saavat siihen lisiään rakennella, ehkä montakin "Seitenoikean tarinaa," niinkuin niitä samanlaisista tapaturmista jo ennen on monta syntynyt. Eikä kummakaan. Sillä onhan luonnollista että tuollaiset tapaukset syvälle painuvat niiden ihmisten mieliin, jotka alinomaa itse saavat taistella samojen luonnonvoimien kanssa.