— Tähänkö pitäisi jäädä yöksi säätä pitämään…? Ei tule mitään, kun ei tulta saada…
— Eihän siitä tule mitään… Maltahan.
Hannu oli taas vaipunut kyljelleen äskeiseen koloonsa — hänen jäsenensä olivat kohmettuneet, hän ei saanut niitä liikkumaan. Tuiskun lisäksi näytti jo iltahämäräkin peittävän kaikki pimeäksi hänen ympäriltään, hänestä jo tuntui, että tässä se on nyt lorun loppu. Se oli Krankan Hannun viimeinen sankariretki…
Tähän masentavaan ajatukseen hän ikäänkuin vaipui ja torkahti.
Paavali katseli kauhulla toveriaan, katseli hädissään ympärilleen pyryävälle selälle. Vasemmalla kädellä oli tuisku kuin ohkasempaa, hänestä näytti sieltä jotakin haahmottavan. Kiireesti hiihti hän sinnepäin tutkimaan, olisiko siellä edes jokin saaren nyppylä… Aivan oikein, siellä oli, jopa aivan lähellä, maan ranta vastassa, metsäinen rinne… Nuolena palasi nuori mies sitä kertomaan kinokseen peittyvälle toverilleen.
— Tässä on metsä ääressä, nouse, hiihdetään sen suojaan! Kaivetaan siellä maja kinokseen ja tehdään komea rakovalkea!
Hannu ei vastannut. Hän kuuli kyllä toverinsa sanat, mutta kuuli ne kuin kaukaisen huminan eikä saanut ääntä suustaan kulkemaan.
— Nousehan…
Hätääntyneenä tarttui Paavo häneen hartioista, koetti nostaa raskasta miestä, ravisti häntä minkä jaksoi ja haastoi nousemaan.
Silloin lähti taas veri verkalleen virtaamaan jähmettyvän miehen suonissa, hänen tajuntansa palasi selvemmäksi ja hän sai jo äänensä kulkemaan.