— Kadehtivat, kun minä liikun ruunun toimissa ja kun minulla on maani verotonna, sen tiedän. Mutta siitä en välitä; kun retkille päästään on kauna kaukana. Vihattiinhan sitä väliin Vesaistakin, nyt ihaillaan!
— Niin, kaikki riippuu siitä, miten retki onnistuu.
— Se onnistuu, se ei olekaan nyt yksin meidän talonpoikaisten lankain varassa, tukevampi on nyt turva takanani!
Pystypäisenä liikuskeli Hannu kokouksen päätyttyä Kaapron tuvassa, jossa naapurin ukot hänelle tilaa tekivät — se hänen mieltään hiveli. Sillä hän olikin tuntenut viime aikoina olevansa heidän silmissään hiukan niinkuin alakärsänä… he vähättelivät hänen entisiä ansioitaan ja olivat kai jo uskoneet hänen vanhettuneen, pitäneet häntä menneenä miehenä. — Eipähän, ukot, Krankan Hannu on vielä pinnalla ja aikoo siinä pysyäkin! Hän on taas mahtavin mies monessa pitäjässä ja kun hän käskee, niin sitä totellaan, vaikka nurkissa napistaankin!
— Kas niin, Esa, käy vain sinäkin sinne kirjurin pöytään, virkkoi hän hymähtäen eräälle lähinaapurilleen, jonka hän näki vihapäissään vitkastelevan. — Et siitä mukisemalla selviä, mies lähtee hiihtämään sinunkin talostasi!
Hän heitti voitonvarman, ivallisen silmäyksen ympärilleen. Oven suusta katselivat kylän pojat häntä kunnioituksella, silmät suurina, ja uunin luota yhytti hän taas kauniin silmänheiton, jossa oli sekä rohkaisevaa lupausta että salaista sopimusta. Hän luki siitä suihkasevan tervehdyksen: Onni retkellesi, Krankan isäntä, jos maineella palaat, — olet nuori vielä!
Ja kun emännät kotvan kuluttua kutsuivat viivähtämään pyydettyjä kokous vieraita aterialle, niin ensimmäisenä he veivät Krankan Hannun juhlapaikalle pöydän päähän, niinkuin mieluisimman juhlavieraan ainakin.
V.
Pakkanen ei ollut Pohjanmaan pahimpia sinä talviaamuna maaliskuun alussa, jolloin Vienan retkeä varten vihdoinkin Ouluun koottu aseväki oli tarkastettavaksi asetettu rintamaan Linnansaaren alaiselle jäälle, — ei pahimpia, mutta se oli kuitenkin sangen raaka ja pistävä. Mereltä kiersi salmen kautta vihainen viima ja se tunki, kosken nostaman kosteuden terästämänä, luihin ja ytimiin asti. Se oli loihtinut ilman teräksenharmaaksi, jäähdyttänyt valkoisiksi miesten parrat ja silmäkarvatkin, naapukkain puuhkat ja turkinkaulukset. Kylminä ja paksuina nousivat savupatsaat Linnansaaren ja Haahtiperän taloista hallavalle taivaalle, sinne ikäänkuin jähmettyen. Koko luonto tuntui äänettömäksi kangistuneelta, ainoastaan koski soitti kumeaa kohinaansa ja joskus kuului mereltä päin pitkä ja valittava vongahdus, kun jää ulkosatamassa halkeili.
Riveihin asetetut aseväen osastot, jotka siinä päällikköjään odottivat, polkivat yhtämittaa jalkojaan säilyäkseen paleltumasta jäisellä aavikolla. Pahinta hätää näytti pakkanen muualta tuoduille palkkasoturiosastoille, jotka eivät olleet tällaisiin kylmiin tottuneet ja joiden pukimet olivat ohkasemmat. Siinä seisoi lähinnä saaren rantaa, linnan vesiportin kohdalla, osasto aivan äsken saapunutta irlantilaista jalkaväkeä. Sen kapeakaatioiset, ruumiinmukaisiin mekkoihin puetut miehet, jotka olivat sitoneet korvilleen sukkia, huiveja tai mitä muuta olivat löytäneet ja jotka siinä lämpimikseen tekivät huimia jalkaliikkeitä, olivat melkein hullunkuriset nähdä ja kummissaan heitä katselivatkin raskailla olkapyssyillä asestetut ruotsalaiset nihdit, jotka paremmissa vaatevarustuksissa olivat sijoitetut heidän viereensä. Näiden takana oli lipullinen Länsi-Pohjasta saapunutta, pitkämiekkaista ratsuväkeä, joka koko ajan oli lainehtivassa liikkeessä, kuuran peittämät hevoset kun lakkaamatta tömistelivät jalkojaan ja kylmiä kannuksia arkaillen karahtivat puoleen ja toiseen. Ulommaisina linnasta ja lähinnä Haahtiperän rantaa seisoivat leveänä rintamana pohjalaiset suksimiehet, joilla oli selässä kontit ja kirveet ja oikean sompasauvan sijasta kädessä pitkä keihäs.