Sitä väkeä oli kaikkiaan vajaata tuhatkunta miestä, paljon vähemmän kuin alkujaan oli aiottu. Hiihtäjiä yksin oli käsketty kerätä mukaan tuhat miestä, mutta niitä ei ollut nyt saapuvilla kuin neljättäsataa, — enempää ei oltu saatu. Mutta olihan siinä sittenkin koossa suurempi sotavoima, kuin mitä näillä mailla koskaan oli nähty, kolme kertaa suurempi kuin koko Oulun kaupungin asukasmäärä, ja se teki siis paikkakuntalaisiin sangen komean vaikutuksen. Niinpä olivatkin Haahtiperän asukkaat, yksin lapset ja naisetkin, keräytyneet satamansa rantaan katselemaan tuota outoa väkeä ja sen suurista tehtävistä tarinoimaan. Paksuturkkiset porvarit juttelivat siinä sotamiesten kanssa, ja kaupungin pojat hiihtelivät eri osastojen välissä ja ihmettelivät varsinkin taaimmalle pysäytettyä, pitkää kuormastoa, jossa olivat retkikunnan aseet ja muonat ja jonka monesta reslasta uhkaavina ammottivat esiin rautaisten tykkien suut.
Sotaherroja odotettiin linnasta tarkastamaan näitä jäälle asetettuja joukkoja. Eilen oli näet vihdoinkin saapunut Oulunsuuhun se skotlantilainen eversti, Anders Stuart nimeltään, jonka Kaarlo kuningas oli määrännyt tämän Vienan retken ylipäälliköksi; nyt alkoi jo aika olla täpärällä retken tekoon, sillä pianhan kevätkin läheni. Tästä juuri Oulun porvarit, jotka tunsivat maanselän matkat, siinä odotellessaan keskustelivat.
— Mitenkä he luulevat saavansa tuon ratsuväkensä sinne selkien taa, jossa ei tietä ole ollenkaan?
— Senhän juuri kuulemma pitäisi muille tie polkea, mutta ei se ainakaan mies selässä käy.
— Entä nuo raskaat tykkireslat, — liekö Hannu oikein herroille kertonut, minkälaiset siellä ovat metsät ja kinokset!
— Onhan se täällä niiden kanssa toista kuukautta neuvoa pitänyt, tottahan nuo tietänevät, minkä tekevät.
Keskustelijat vaikenivat, sillä nyt vihdoinkin näkyi herrasturkkeihin puettu miesjoukko laskeutuvan vesiportista alas linnan venhevalkamaan ja sieltä jäälle aseväkeä kohden. Susiturkkeihinsa melkein vajonneen, pienen, pukkipartaisen Erik Haren rinnalla asteli sieltä eellimmäisenä pitkä, tuimakatseinen ja tuuheaviiksinen uros, ylipäällikkö Stuart, joka niin nopein liikkein läheni kuuraista armeijaansa, että Haren oli vaikea hänen askeleissaan pysyä. Jalkajoukon eteen ehdittyään tohautti hän sieramiaan, joita kostea pakkanen nähtävästi kutkutti, ja jäi sitten melkein hämmästyneen näköisenä katselemaan ympärilleen sumunharmaaseen luontoon. Ja kun siihen ehtivät toiset upseerit, kääntyi hän tarinoimaan nopsaliikkeisen, punapartaisen ja hiukan pörröisen näköisen miehen kanssa. Se oli irlantilaisen palkkaväen johtaja Robert Sim, irlantilainen itsekin, jonka vilkkaat silmät iloisesti pälyilivät. Toiset olivat ruotsalaisia tai suomalaisia osastoupseereja, paitsi leveään, isosolkiseen vyöhön vyötetty, synkkäsilmäinen, tyytymättömän näköinen tykistöpäällikkö, joka oli hollantilainen palkkasoturi. Heihin yhtyi pian aseeton kolmiapilas: kuninkaan kansliakirjuri, jonka Kaarlo IX vartavasten oli lähettänyt Ouluun valvomaan retken toimeensaantia, sekä sotapappi ja tulkki, joiden tuli seurata Vienaan asti, kaikki suurissa kallokkaissa ja leveäliepeisissä turkeissa. Muita hiukan jälempänä laskeusi jäälle nuori, kekkuileva Antti Hare, joka oli määrätty retkelle johtamaan Oulun linnannihtejä, mutta joka nyt jo viluisena paineli korviaan ja vieressään kulkeville, peskipukuisille suksipäälliköille, Krankan Hannulle ja eräälle länsipohjalaiselle voudille, valitteli tätä Pohjanmaan ilotonta, kylmää, tuulille aavaa luontoa.
Tämän jäälle keskustelemaan pysähtyneen esikunnan läheisyyteen ja sitä katselemaan kahloi Haahtiperän rannasta utelias kaupunkilaisjoukko ja Hannu poikkesi sotaherrain parvesta hetkeksi sinne tervehtimään tuttavaansa pormestaria, jonka hän näki siinä porvarien ryhmässä, — hän ei näet tahtonut ylennetyssä asemassaan sentään esiintyä liian ylpeänä. Pormestari kävi uudelle suksipäällikölle heti vilkkaasti kertomaan äsken selville saamaansa uutista:
— Viime päivinä on täällä Oulunsuussa majaillut pari karjalaista reppuria, niinkuin niitä tavallisestikin täällä liikkuu. Mutta eilen illalla myöhään ovat molemmat laukkuniekat äkkiä hävinneet majapaikastaan.
Hannu kävi kohta hyvin tärkeän näköiseksi: