Salamoina välähtivät nämä mielikuvat Krankan Hannun aivoissa, kun hän melkein paikoilleen kangistuvana kuunteli sotaherrain varmistuvia päätelmiä, eikä hän voinut olla heille vielä arasti virkkamatta:
— Tämä talvi on pian lopussa, kesällä ei sinne ole yrittämistäkään…
Mutta kukaan ei häntä enää kuunnellut. Takoen tantereeseen palelevia jalkojaan todistivat herrat toisilleen, että järkevintä on tästä nyt heti palata, pitemmille seikkailuille lähtemättä. Hannulta kävi luonto lopultakin laukeamaan, hän piti jo unelmaansa rauenneena.
Mutta se ei ollutkaan rauennut. Eläpäs — kuulehan! Pahimman pettymyksen hetkellä tuli hänelle odottamaton, ratkaiseva apu.
Sen toi kuninkaan kansliakirjuri. Tämäkin herra oli jo hetkinen sitten näyttänyt kannattavan retken peruuttamista ja mieluisata kotiin palaamista. Mutta sitten hän lie yhtäkkiä muistanut, että kuninkaan viha, jonka retken peruuttaminen epäilemättä sytyttäisi roihuamaan, saattaisi kaikkein ankarimmin iskeä juuri häneen, jonka oli valvottava, että retki vihdoinkin pannaan toimeen. Mikä häneen liekin vaikuttanut, herrain neuvottelua ääneti kuunneltuaan hän nyt yhtäkkiä ja aivan käskevästi virkkoi:
— Puolta voi olla kaikessa, mitä tässä puhutaan. Mutta kuninkaan nimessä täytyy minun kuitenkin vaatia, että se sotaretki, jota tekemään meidät on tänne lähetetty, Joka tapauksessa heti toteutetaan. Tiedän varmasti, että se on hänen tahtonsa, eikä meidän ole sitä arvosteltava.
Noloina katsoivat silloin kaikki tuota käskijäksi käynyttä kansliaherraa, ääneti myöntäen, että hänen sanojaan ei auttanut kenenkään vastustaa. Synkkä hollantilainen tuntui ruiskuttavan syttä silmistään ja sekä pappi että tulkki vaipuivat ikäänkuin kasaan turkkeihinsa. Kaikkien katseet kohdistuivat nyt kysyvinä ja ratkaisua vaativina retken skotlantilaiseen johtajaan, joka siinä muristen siveli pitkiä viiksiään ja yhä uudelleen heitti syrinkarisia, halveksivia silmäyksiä kuuraiseen sotajoukkoonsa. Vihdoin Stuart lopullisesti ratkaisi asian:
— No niin, minä olen, hitto soi, soturi, minun on toteltava käskyä, joka annetaan kuninkaan nimessä. Teen parastani, kuinka käyneekin, ja te toiset teette samoin. Huomenna matkalle Jumalan nimeen!
Krankan Hannu, joka melkein turtuneena oli keskustelun viime vaiheella seisonut kinoksessa, liikahti nyt ja huoahti helpotuksesta. Herra Jumala, kuinka se ottikin lujalle! Olihan retki äsken jo kuin peruutettu, — se olisi ollut hänen häviönsä ja häpeänsä! Onneksi oli toki mahtavampi tahto yläpuolella näitä viisastelevia sotapäällikköjä, jotka oikeastaan eivät olleet häntä itseään paremmat. — Vai tästä takaisin, vai miehet kotiin nukkumaan, — ei niin kiirettä! Taipaleelle ensiksi, ja se on oleva pitkä… ei auta, herrat, mitä inissettekin!
Hannu röyhisti jo rintaansa niin, että peski pullistui, tepastellessaan taas pää pystyssä siinä alakuloisiksi vaipuneiden herrain parvessa. Hän oli mielestään ikäänkuin voittanut ratkaisevan taistelun.