— Ei lykkäystä, ei Herran nimessä, ei millään ehdoilla! Kuningas on jo liian ärtynyt monista hangoitteluista, tiennettehän toki sen, hän vaatii nyt ehdottomasti retken tehtäväksi. Edeltäjäni hän pistätti rautoihin, kun tämä viime talvena teki esteitä ja viivytteli, minut hän varmasti hirttää, jos nyt vielä suostun lykkäykseen, — ja meidät kaikki! Ei…!
Herrat olivat ensiksi hymähtäneet pienen, muuten tyynen, linnanherran äkillistä elpymistä, mutta pian kävivät hekin vakaviksi. Hekin näet tiesivät, kuinka suurella ja kuumalla innolla Kaarlo-kuningas todella jo kauan oli ajanut Jäämeren ja Valkeanmeren yhdistämistä valtakuntaansa, tiesivät, että tämä toivo oli hänessä vanhemmuuteen muuttunut melkein sairaalloiseksi intohimoksi, ja he saattoivat sen vuoksi hyvin kuvitella hänen tulisen suuttumuksensa, jos retken teko nytkin raukeaisi. Väsymättä suunnitteli hän yhä tautivuoteellaankin tuon mieliunelmansa toteuttamista, lähetti lähetystöjä, kirjoitti kirjeitä, määräili yksityisseikkoja. Nyt hän varmaankin uskoi tämän Oulusta järjestämänsä retkikunnan jo olevan matkalla, — jos hänelle tuotaisiin sana sen lykkäytymisestä, ei kenenkään olisi hänelle siitä hauska vastata.
Sen herrat oivalsivat. Mutta he hangoittelivat sittenkin.
— Kuningas on vanha ja sairas, virkkoi pappi.
— Hän hoitaa kuitenkin valtakunnan pienimmätkin asiat, vastasi Hare kokemukseensa varottavasta vedoten.
— Se on totta. Mutta jospa hänelle ajoissa selitetään nämä vaikeudet… puhui synkkäsilmäinen hollantilainen tykkimestari omaa ammattiaan ajatellen. — Teemmehän valtakunnalle palveluksen ehkäistessämme malttamattoman ja mahdottoman sotaretken, josta koituisi vain vahinkoa ja häpeää…
— Niin, eikö se ole velvollisuutemmekin, huudahti lopulta itse everstikin.
Hannu kuunteli tätä keskustelun uutta käännettä sydän kurkussa ja vavahtavin huulin. Hän ei uskaltanut itse noihin neuvotteluihin liian paljon ottaa osaa… hänelle oli jo äsken ärähdetty… ja hänen silmänsä siirtyivät hätäisinä miehestä toiseen, ikäänkuin apua hakien. Mutta sitä ei tullut mistään. Erik Harekin selitti nyt vain kylmästi vyöryttävänsä vastuun pois omilta niskoiltaan, sanoi tehneensä tehtävänsä, hänen selkänsä on vapaa, päättäkööt sotaherrat omalla vastuullaan. Hän ei näet tahtonut ottaa mahdollisesti epäonnistuvaa retkeä sitäkään vastuulleen ja vaikeni…
— Mitä, kaikkiko pilassa? huoahti Hannu hääriessään siinä hätäisin liikkein päättäväisiltä näyttäväin herrain kehässä. Turhiinko siis valuivat hänen vaikeat valmistushiihtonsa, turhaanko viimeinen, kaunis toivonsa päästä vielä kerran suksipäällikkönä partioretkelle, niittämään nimelleen kunniaa. Hän oli ollut jo niin varma onnensa pyörän kääntymisestä ja kehaissutkin siitä… Nyt ei hän uskaltanut ajatellakaan, miten häntä vihaavat liminkalaiset naapurit ja muut käteiset talonpojat, joita hän uhmaten oli vaatinut mukaansa, tulisivat ilkkumaan… se naurun rähäkkä, jonka hän jo melkein kohisevissa korvissaan kuuli, ihan hyydytti hänen verensä.
— Lykätään toistaiseksi, pakisivat herrat yhä. Hänen kohdaltaan se "toistaiseksi" oli sama kuin ainaiseksi, sillä nyt jo häntä oli pidetty ikärajalla olevana, vastakerralla hänet varmasti sivuutetaan. Yksin jää silloin Vesainen Pohjanmaalla sankarimainetta kantamaan, Krankan Hannun nimi uppoo unholaan…