— Siellä on vauraita kyliä, joissa on karjaa — siis heiniäkin — sekä poroja ja kaloja, leipää on vähemmän. Kylät ovat tosin hajallaan kaukana toisistaan, mutta kyllä niistä sentään pitäisi löytyä ruuat tällaiselle joukolle, jos ne vain ovat paikoillaan…
Sen enempiä epäilyksiä retken edellytyksistä ei hän uskaltanut lausua, sillä häntä oli tuo kuulemansa vastahankaisuus ruvennut pahasti huolettamaan.
— Jos ovat paikoillaan, matki skotlantilainen äreänä. — Entä yösijat kyläin välillä?
— Nukuttava on nuotioilla…
Silloin puuttuivat jo toisetkin sotaherrat puheeseen, varottaen tällaiseen seikkailuun lähtemästä. Nuo näköpiirit heitä peljättivät. Ja jospa vihdoin perille päästäisiinkin, niin eihän tällaisella joukolla voida valloittaa, saatikka sitten puolustaa, Valkeanmeren laajaa rannikkoa.
— Ja ellemme sitä voi, on retki turha ja vaarallinen.
— Pitäisi alunpitäen olla kyllin riittävät varustukset! — Huonosti suunniteltu yritys pilaa hyvänkin asian…
Näin väittivät viisaan näköiset sotaherrat, ruotsalaiset upseerit ja hollantilainen tykkimestari, joka varsinkin oli kauhuissaan, kuultuaan minkälaisesta erämaanretkestä todella oli kysymys. Heitä säestivät innokkaasti nuo aseettomat turkkiniekat, tulkki ja pappi, jotka selittivät varmaksi surmakseen, jos heidän täytyisi maata yönsä talvella ulkona pakkasessa. Ja tuikeasilmäinen everstikin virkahti jo tuokion kuluttua käheällä äänellä:
— Taitaa olla parasta lykätä retki toistaiseksi ja varustautua kunnollisesti.
Hannu säpsähti sitä kuullessaan, se oli hänen unelmilleen liian ankara uhka. Mutta saman verran säpsähti myöskin käskynhaltija Erik Hare. Hän huitoi pitkillä turkinhihoillaan kuin torjuen pahaa aavetta ja puhui: