Skotlantilainen tunsi kuninkaan käskykirjeet eikä ruvennut siitä asiasta pitempään väittelemään.
— Mutta päästäänkö siihen maahan kulkemaan, kun ei ole teitä? jatkoi hän kysymyksiään.
— Vaikeuksia epäilemättä on, varsinkin hevosväelle ja kuormastolle, myönsi Hare, mutta lisäsi hieman pisteliäästi: — Noin kaksikymmentä vuotta sitten on kuitenkin nuori ruotsalainen ritari Sven Bagge tehnyt sinne samanlaisen retken samanlaisella väellä, valloittaen silloin Suman linnan, — ei liene nyt sen vaikeampi päästä tuon erämaan halki.
Uljas skotlantilainen eversti purasi jäätyneitä viiksiään ja vaikeni tuokioksi. Hänen toverinsa, pörröpartainen irlantilainen, virkahti silloin huolettomasti:
— Tämähän on sotaretki omaa erikoista laatuaan, miksemme samoaisi kerran erämaahan! Ehkä saamme taistella karhuja tai peikkoja vastaan, — minä taistelen palkastani ketä pirua vastaan tahansa!
Ja hän nauroi leveästi ja hilpeästi skotlantilaisen toverinsa neuvottomuudelle. Mutta tätä ei asia naurattanut, hän tiukkasi yhä ankarana Harelta:
— Onko takeita, että siellä erämaan takana todella saadaan ruokaa, heiniä ja leipää?
Varovainen linnanisäntä ei ruvennut itse näitä takuita antamaan. Kääntyen Krankan Hannun puoleen virkkoi hän kuivasti:
— Täältä oli äsken miehiä tutkimassa noita seutuja. Kerro, Krankka, mitä sieltä tiedät.
Hannu ei ollut hidas astumaan esiin. Vaikka hänen ruotsinkielentaitonsa ei ollut parempaa kuin everstinkään, laski hän sitä rohkeasti tulemaan: