— Eikä ole tainnut isältä koko päivä sentään metsässä kuluakaan, virkkoi siihen tulisilmä neitonen, säestäen teräväkielisen tätinsä ivallista sävyä. — Eikö lie taas matka vetänyt Voutilan kautta, siellähän sitä on mieluisampaa riistaa.

Hannu ei vastannut. Näihin naisväkensä toriin ja pistoksiin oli hän jo tottunut, eikähän hän voinut niitä aivan aiheettomiksikaan väittää. Eihän hän todella ollut koskaan välittänyt vakavammista talontöistä eikä maanraadannasta; hän ei ollut niihin nuoruudestaan pitäen tottunut, hänen aikansa ja harrastuksensa olivat partio- ja virkahommat vieneet, ja se liikkuva elämä oli häntä aina enin huvittanutkin. Kotosalla ollessaankin kulki hän mieluummin metsässä tai kalastelemassa, jättäen talon työt naisille, — poikaakaan hänellä ei ollut. Mutta niinpä olikin vauras talo, vaikka se nauttikin verovapautta, päässyt vuosi vuodelta ränsistymään ja rappeutumaan.

Sitä ei hänen auttanut kieltää. Eikä sitäkään, että hänen riistatiensä usein mutkitteli alempana Liminganjoen varrella olevan Voutilan kautta. Siellä oli Kaapro-voudilla nuori tytär, verevä ja kenokaulainen, ja tätä neitoa oli Hannu ruvennut uudeksi emännäkseen katselemaan. Leskimiehen vuodet olivat hänelle, vaikka hän syvästi olikin Helinäänsä surrut, käyneet ikäviksi ja hän oli tuuminut tuoda Krankkaan uuden nuorikon, — eihän se hänen ikänsä vielä mikään ollut! Tyttö oli solakka ja viehättävä, — ei näitä tavallisia talonpoikaistallukoita: se oli elänyt vuosikausia setänsä luona Kalajoen pappilassa ja siellä hiukan herrastunut, — sepä juuri Hannun kunnian- ja komeudenhimoa hivelikin. Kun sen otuksen vain saisi pyydetyksi ja kehtaisi tuoda tänne nokiseen pirttiin. Mutta täyttä selvää ei Hannu ollut vielä Voutilan isännältä saanut…

Kreeta viskasi puurokupin pöydälle ja heitti samalla isäänsä katseen, jossa kiilsi ivaa, mutta samassa kiukkuakin. Hän ei suosinut isänsä naimahankkeita, sen Hannu hyvinkin tiesi, ja tämän mielipiteensä tytär usein arkailematta lausui julki, milloin kiukkuisessa, milloin pistävässä muodossa, — ei tosiaan häntä olisi Helinän tyttäreksi luullut. Kreetalla oli näet omat mielitekonsa ja suunnitelmansa, joihin emintimän hankkiminen taloon ei ollenkaan soveltunut. Hän tahtoi ottaa Krankkalaan kotivävyn… minkä lie maailmankulkijan retkaleen mielitietykseen katsonut jossakin Oulunsuun markkinoilla… Nämä isän ja tyttären salaiset aikeet ne ehtimiseen vetäysivät ristikkäin ja mielet kimmahtivat kiihkeiksi tuvassa, aina kun siellä kautta rantainkaan noita tulevaisuuden suunnitelmia hipaistiin.

Siitä oli Krankkalassa alituista toraa ja juuri tämä kotikomento painoi nytkin Hannun mielen entistä raskaammaksi, kun hän ajatteli, että hänen oli sitä taas kestettävä pitkä talvikausi. Väliin hän suuttui ja kovensi äänensä, mutta ei ollut siitäkään apua, ja senvuoksi hän jo toran alussa tavallisesti talttui ja vaikeni.

— Vanha sotakarhu akkavallan kahleissa! huoahti hän itsekseen melkein häveten. Mutta hän oli jo tottunut alistumaan. — Kreetalla oli hänen oma, kiivas luonteensa, ja tyttö sai useimmiten apua ketteräkieliseltä tädiltään, joka varsinkin moitti, — ehkäpä oman kovan kokemuksensa opettamana, — Hannun herraspiireihin pyrkiviä, hienostelevia taipumuksia. Nytkin tuo täti, puuroa poskeensa pistellessään, puheli veljelleen kuin kasvavalle vekaralle:

— Asetu jo kerrankin, Hannu, järkimiehenä taloasi asumaan, niinkuin talonpoika ainakin. Pysy kotosalla, tee talon töitä, älä kiertele metsiä äläkä juokse joutavissa virkapuuhissa.

— Miten milloinkin asiat vaativat, vastasi Hannu, välttäen mitään lupausta antamasta.

— Sinua ne vaativat Oulunlinnaan peuhastamaan taikka Voutilaan riiastamaan, — kunhan pääset vähän herrasmakuun! Miksei kelpaa sinulle talonpojan elämä?

— Ei tuo lie aina kelvannut sinullekaan.