Hannu harasi harmistuneena tukkaansa, joka jo päälaelta oli hyvin harvaksi ohennut, ja aikoi antaa akkaväelle kipakamman vastauksen. Mutta hän nielasi kiukkunsa noihin muutamiin sanoihin, siemasi piimäkiposta syvän kulauksen ja vaipui taas ääneti miettimään.
Niin, miksei? Olihan hän itsekin usein tuohon tapaan järkeillyt, että johan hänen olisi aika antautua vakavasti talon töihin ja heretä kaikista virka- ja metsämatkoista. Pakkokin siihen saattaa tulla, jos jo loppuu voudinvirka. Mutta se järkeily ei häntä innostanut, ei maistunut hänelle savimaan muokkaaminen eikä tunkion teko,— tuo ajatus, että hänen olisi niiden varaan kokonaan heittäydyttävä, se häntä melkein peloitti. Hän tunsi sellaiseen elämään menehtyvänsä, hänen luontonsa kaipasi aina jotakin repäisevämpää kiihotinta, jotakin tärkeämpää tointa, joka voisi pitää hänen mielensä virkeänä. Kuinka hän koettikin itselleen vakuuttaa, että onhan tässä näinkin hyvä rauhan paikka vanhenevalle miehelle, niin luonto aina kimmahti tuota ajatusta vastaan ja hänestä tuntui, että hänen täytyy päästä pois tästä naisten torasta jonnekin, kauas, minne tahansa…! — Mutta mihinkä tästä lähdet…?
Huoahtaen pisti Hannu lusikkansa seinälle ja kävi verkalleen, mieli masennuksissa, riisumaan kallokkaitaan. Ikävä, — juuri se oli sana, jota hän tapaili! Ja tätä yhtä harmaata ikävätä, yhtä nuhjausta ja nalkutusta, sitä on nyt siis oleva koko pitkä talvi!
Mutta Hannun kallokasta riisuva käsi pysähtyi yhtäkkiä. Hänen herkkään korvaansa oli ulkoa sattunut joku outo ääni… kumea kopse… Niin todella, alhaalta jäältä kuului ratsumiehen raskasta ravia.
— Mikä siellä ravaa… olisiko linnan huoveja…? kyseli Hannu vilkastuneena ja monenlaiset, ristiriitaiset mietteet tulvahtivat yhtäkkiä hänen mieleensä, toiset säikyttävinä, toiset toivoa antavina. — Tässä tuntuu törmälle nousevan…
Linnan huovejahan se oli, joka tuokion kuluttua astui jyristen Krankkalan tupaan ja sen isäntää tuttavanaan tervehti. Oulun linnan uusi käskynhaltija Erik Hare oli hänet lähettänyt kutsumaan Krankan Hannun Oulun linnaan puheilleen.
— Mitä se minusta?
— Asiaa en tiedä, tulla vain käskettiin.
Hannu hääri siinä aluksi vähän hämillään, vetäen taas saappaat jalkaansa ja toimittaen vieraansa istumaan. Vai uusi linnanherra… niin, uusi isäntähän sinne on äsken tullut… Mitähän se nyt tahtoo, olisikohan piru merrassa…! Vai olisivatkohan toisin päin asiat?
Hän ajatteli ensiksi lohitilejään… ne olivat syksyllä taas jääneet vähän lerpalleen, niitä on yleensä tuiki vaikea saada käymään umpeen. Ruunun lohiosuudesta pyrkii aina puuttumaan tynnyri tai pari, ja kantotiliä on silloin tietysti saman verran pienennettävä minkä padon kohdalta kulloinkin hirviää. Entisen linnanherran kanssa oli aina sentään tultu toimeen… joku nelikko oli viety keittiön puolelle ja herra oli silloin silmää iskien merkinnyt täyden saaduksi. Mutta se Iisakki-herra on nyt poissa — miten lie hänkin ylempänsä suututtanut! — olisiko nyt uusi käskynhaltija ollut tileistä jonkun aukon keksivinään? Ne voivat olla ankaroita herroja, jos varsinkin tahtovat näyttää virkaintoaan, — siinä saattaa tosiaankin olla kysymyksessä virka, kukatiesi tyrmäkin…