Vilu väräytti jo Hannun leveitä hartioita ja hän huomasi sisarensa pälyvästä katseesta nuhtelevan arvelun, että joko taas on lohitynnyreitä oluena juotu…!
Mutta juuri siitä katseesta Hannun rohkeus palasi. Tuli mikä tuli, kunhan tästä vain eroon ja liikkeelle päästään, kylläpähän sitten tilitkin aina mitenkuten selvitetään! Ja hänen mielikuvituksensa läksikin pian kulkemaan hauskemmille urille. — Kuka sen tietää, eikö Krankan Hannuakin jo vihdoin kysytä toisenlaisiin tehtäviin, samanlaisiin tai parempiin kuin Kemin Torvista…
— Nythän pääsit taas sinne herrain pariin herkuttelemaan, puheli Johanna sävyisästi, mutta silti pisteliäästi, huomatessaan levottomuuden hälvenneen veljensä silmistä. — Sinnehän jo ikävöitkin.
— Lähdettävähän on, kun korkea ruunu käskee, vastasi Hannu jo paljon reipastuneena. — Onhan sitä uutta linnanherraakin soma nähdä ja taitaahan siellä taas olla muutakin väkeä.
— On siellä väkeä, selitti huovi, käyden tarjottuun ateriaan käsiksi. — Lähettejä tulee ja menee ehtimiseen.
Tornion kautta ja kuormittain kuljetetaan linnaan pyssyjä ja tykkejä…
— Yhy! — Hannun mielikuvitus loittoni yhä lennokkaammin uusille urille, jotka hänelle tosin vielä kajastivat utuisina, mutta jotka jo sellaisinaan häntä elähdyttivät. Miksei ole uusi linnanherra voinut saada tietoonsa, että Hannu on vanha talonpoikaisjohtaja, että siinä on miestä, jos mihin tarvitaan…?
Näiden uusien mielikuvainsa valtaamana hypähti Hannu yhtäkkiä rahilta ja kysyi sanantuojalta:
— Joko sinne Ouluun olisi tänä iltana pitänyt lähteä? Mitäs siitä, pannaan hevonen valjaisiin!
Tuvan naiset katsoivat pitkään äkkiä elpynyttä isäntää, katsoivat ikäänkuin ivaten, että jopahan sille nyt tuli kiire… Ja huovikin vastasi hymähtäen: