— Ovat halvatut paenneet! Saaneet vihiä tulostamme! — Niin huudahti Hannu vihdoin järkeään selvitellen.

— Ääni on kuulunut tänne siitä Maanselän ryskeestä, selitti Pertti, joka sitä sanoi jo ennustetunkin. — Ja he ovat lähteneet jo moniaita päiviä sitten, katso, ei näy jälkiä pihalla viime tuiskun perästä.

Hannu katseli siloista pihaa ja punoi synkännäköisenä päätään, sillävälin kun miehet kertoivat yhä uusia, keksimiään merkkejä.

— Tuolla tuvassa oli vesisaavi vahvassa jäässä!

— Ja kaivokin on umpeen pyrynnyt…! Hämärästi aavisteli Hannu, että tässä on hänelle tapahtunut paha kolttonen, että nyt se vasta vastamäki alkaa. Paenneet poroineen, karjoineen…! Mutta hän ei tahtonut tätä ihan viimeistä viheliäisyyttä vielä todeksi uskoa. Kotvan kuluttua hän virkkoi:

— Jo tuli hitto… ellei karjalaisilla epatoilla ole tässä jokin koiranjuoni mielessään… jokin sudenhauta…

— Mikä sudenhauta? epäili Kokon Pertti.

— Ovat ehkä vetäytyneet tavaroineen johonkin kylän laitaan, jota mielivät puolustaa taikka josta aikovat hyökätä niskaamme…

— Mutta kun ei jälkiäkään näy…

— Vaikkei näykään, maitahan…! — Hannu heristi korviaan, hän kuunteli koko naamallaan ja se naama kävi vähitellen kirkastumaan. — Kuunnelkaahan, — kuiskasi hän — enkö sitä jo sanonut…! Tuolta metsäkulmalta, ylikylästä, kuuluu miesten puhetta…