— Tosiaankin! — Jo sen älysivät toisetkin partiolaiset ja he katsoivat kysyvinä päällikköään.
— Sieltä ne noidat aikovat hyökätä, kuiskaili Hannu edelleen miltei käheänä ja kiukun kiilto silmissään. Hän tarttui samalla tanakasti keihääseensä. — Juonet tunnen, mutta ehätetäänpä me ensiksi!
— Vai oli niillä kavaluus mielessä! ihmetteli Pertti.
— Sudenhauta, kuten jo sanoin. — Mutta ajetaanpa Kiimas-miehet itse omaan hautaansa! Eteenpäin!
Kotain ja navettain ohitse ja karjapihain poikki syöksyi Hannu kylän ylempää, maanpuoleista laitaa kohti, josta porinaa kuului. Aamu ei ollut vielä vaiennut, hämärän peitossa olivat siellä kinosten siimestämät, röttelöiset rakennukset, joiden kupeella väkeä vilahteli, ikäänkuin hiipien ja vaaniskellen.
— Kohti vain arkailematta! kuiskaili miehilleen Hannu, jonka mieleen nyt ilmielävänä nousivat nuoruudenpäiväin samanlaiset seikkailumuistot ja jolta ne kuumensivat veren. — Iskekää kuin isävainajanne!
Kokonaisen miesjoukon näki hän jo liikkuvan talojen välissä; muuan siinä juoksi hänen edestään kuin pakoon pyrkien nurkan taa, ja toisia näytti taisteluun kokoontuvan. Silloin hän yhä paransi juoksuaan ja karjui pian täydellä kurkulla:
— Seiso, mies, älä päkähdä…! Lasketko tuurasi, vai…!
Mutta hänen kohiseviin korviinsa kuului silloin hämmästynyt, tutulta kajahtava ääni edessä olevasta miesjoukosta:
— Älkää helvetissä iskekö… siinähän on Krankan Hannu!