Se oli Heikuran Yrjänän ällistynyt ääni. Hannulta herpausi keihäs kädestä ja hän pysähtyi kuin jähmettyneenä aidan kulmaan huohottamaan. Hänen miehensä keräytyivät siihen hänen ympärilleen ja kävivät pian pihalla olevia tovereitaan tervehtimään.
Yrjänä oli osastoineen ohjelmansa mukaisesti kiertänyt Kiimasjärvelle pohjoisen korven kautta ja nyt aamun sarastaessa hyökännyt maan puolelta kylään, niinkuin sovittu oli, — hämärissä eivät miehet vain heti tunteneet toisiaan. Tyhjänä oli hänkin tavannut ylikylän talot ja sitä he olivat siinä pihalla sadatelleet. Nyt sadattelivat he sitä yhdessä ja pian saapui perille Juorkunankin joukko etelästä päin. Nolo juttu!
Kylä tutkittiin nyt uudelleen ja tarkoin ja se havaittiin aivan autioksi. Sen väki oli paennut, eikä enää tuiskun jälkeen nähnyt, minne päin se oli poroineen ja karjoineen karannut. Ja niin tarkoin oli se vienyt kaikki ruokavaransakin, ettei pirteistä löytynyt leivän kyrsääkään pitkämatkaisille vieraille, jotka olivat ottaneet kontteihinsa vain muutaman päivän eväät.
— Jopa tekivät rötöksen karjalaiset!
— Meille ensin nälän näyttävät, hitto soi, kun juuri luultiin rokan ääreen päästävän!
Niin miehet allapäin murahtelivat lumisella pihalla. Mutta Krankan Hannu rupesi yhä selvemmin oivaltamaan, ettei tämä kylänväen pako tiennyt heille ainoastaan tätä yhtä pettymystä. Mitä sanovat pääretkikunnan päälliköt, kun he vihdoin joutuvat ensimmäiseen kylään, eikä heille ole siellä muonaa merkiksikään varattu? Missä eläjät, missä eväät, kiljuvat he tietysti rajattomalla kiukulla ja kiroovat alimmaiseen helvettiin hänet, Hannun, joka oli lähetetty eväitä hankkimaan… Hyi hitto!
Hannu seisoi tyhjän tuvan edustalla päivän verkalleen valetessa eikä osannut sanaakaan virkkaa. Eihän tämä tosin hänen syytään ole… Mutta olisi hänen sentään ehkä pitänyt tätä aavistaa… jo silloin Oulunsuussa, kun hän kuuli reppurien kiireellä kotipuoleensa paenneen, ja sitten edelleen matkan varrella! Olipa hän taitanut olla hiukan malttamaton retkelle pääsemään, ja sitten liian hyväntoivoinen — se siitä nyt tuli!
Myrtyneenä ja murtuneena istahti hän, naapukka kourassaan, tyhjän tuvan kynnykselle ja pyyhki hikeä kaljulta päälaeltaan. Sinne menivät ne kiitokset, joista hän äsken vielä oli uneksinut, sinne partiomaine! Ja hän tunsi itsensä niin lopen uupuneeksikin yön valvonnasta ja jännityksestä, ettei olisi hänestä ollut nyt hiihtämään karjalaisten jälille, vaikka olisikin heidän pakosuuntansa tietänyt. Tapasiko hänet tässä vanhuus? — ei hän ennen olisi noin vihasta katkennut. Harmin lisäksi masensi hänet vielä häpeän pelko. Annappas kun Kiimasjärven kiertoliike pääsee kotoisten pilkkakirvesten korviin, — siellä käy silloin honotus, kun hänelle miesjoukossa nauretaan ja kerrotaan, että olipa ukolle käydä aivan samoin, kuin ennen nuorempana Tarhalammin niityllä…
Maailma tuntui Hannusta nyt mustalta murheen laaksolta. Jäseniäkin kolotti, koko ruumista raukaisi, eikä hän osannut mihinkään ryhtyä.
Sillävälin olivat miehet kantaneet halkoja tuvan uuniin, sytyttäneet sinne loimuavan tulen, ja hetken kuluttua vääntäytyi suksimies toisensa jälkeen tuvan lattialle, uunin eteen, lepäämään. Naapuritalossa oli tehty sama temppu ja molemmista pirteistä rupesi pian kuulumaan väsyneiden miesten raskasta kuorsausta, — muuta ei kuulunutkaan koko autiosta kylästä. Hannunkin luomet painuivat raskaiksi ja hetken kuluttua nukkui hänkin kaikkine huolineen miestensä välissä lattialla, — hänen voimakas kuorsauksensa kohisi pian yli kaikkien muiden.