Kun keväinen päivä nousi kirkkaana valaisemaan matalan kylän, lepäsi siten koko retkikunta raskasta sankariunta. Ainoastaan vanha Juorkuna käveli ulkona kylän raitilla, — hän ei voinut jättää joukkoaan ihan vartioimatta. Kiertäessään hyljättyä kylää löysi hän vihdoin muutamasta vajasta poikkiaikaisen poron, jota kyläläiset nähtävästi eivät olleet paetessaan saaneet mukaansa ja joka siinä suurin silmin mulkoili vakaisen jäkäläkasan takaa. Sen hän heti parin miehen avulla teurasti ja pian kiehuivat lihapadat lämpiäväin tupain liedellä, levittäen ympärilleen rasvaisen rokan makeaa tuoksua.
Se tuoksu sattui ensimmäisenä miesten sieramiin, kun he sydänpäivällä nälkäisinä heräilivät, ja kohta toi se heidän mieliinsä hyvän, lohduttavan tunteen. Krankan Hannukin oli, tämän löydön perille päästyään, heti reippaampaa miestä ja hän nousi rauhallisena pöydälle asetetun rokkapadan ääreen.
— Minkäpä sille nyt mahtaa, että väki on paennut, puheli hän rokkaa särpiessään. — Neuvoinhan minä herroja rutommin liikkumaan. Mutta heillä pitää matkassaan olla reet ja ratsut…
— Ja lienevätköhän toki kaikki kylät autioina, virkahti Juorkuna lohduttavasti, mutta veitikka silmissään, ikäänkuin ei hän olisi itsekään uskonut omaa lohdutustaan.
— Se on nyt katsottava, vastasi Hannu varmistuneena. — Eihän täältä ihmiset ole voineet pilviin nousta…
— Eikä sinne eväitään viedä, veisteli Kokko. — Mutta se sananvienti pääjoukolle on vähän ikävä tehtävä…
Ikävä se oli, myönsi Hannu, korvallistaan kynsien ja karjalaisten kavaluutta taas uudelleen sadatellen, mutta pari miestä oli hänen kuitenkin pantava viemään Stuartille tuota Kiimasjärven kiusallista viestiä. Ja niin harmissaan oli Hannu vielä heidät matkalle saatettuaan, että hän jo uhkasi sytyttää tuleen koko kirotun kylärähjän. Mutta hän hillitsi kuitenkin vihansa muistaen, että perässätulijat ikävöivät kai eväiden ohessa oikeita yösijojakin, niitähän herrat ovat koko matkan kaiholla kaivanneet. Ja autiosta kylästä vihdoin joukkoineen salolle painuessaan kehahti hän omaa kaukonäköisyyttään, kun hän herroille majatalot säästi, — saisivat olla hänelle siitä kiitolliset!
IX.
Sama pettymys kuin Kiimasjärvellä, oli Krankan Hannun johtaman suksimiesjoukon kestettävä seuraavissakin karjalaiskylissä, joihin se saapui. Ne olivat autioiksi hyljätyt, väki oli paennut, vieden ruokatavaransa mukanaan. Ainoastaan kauas metsiin poiketen osuivat hiihtäjät väliin jonkin kyläkunnan piilopirteille ja saivat niistä siepatuksi pakolaisten eväät, mutta ne menivät silloin nekin enimmäkseen heidän omiin tarpeisiinsa. Perästä verkalleen retkeilevä Anders Stuartin sotajoukko sai syödä loppuun Oulusta mukanaan otetut muonansa, ja yhä huolestuttavammaksi kävi sille kysymys: Mistä sitten? Miehistö, jonka päiväannoksia oli puolennettava, napisi, ja turhaan lennättivät päälliköt vihaisia hätäviestejä Hannun etujoukolle. Se kyllä retkeili reitiltään yhä kaukaisempiin kyliin, mutta tulos oli sittenkin laiha.
Vähitellen oli kuitenkin Stuartin retkikunta, osaksi juuri näiden elintarvevaikeuksien kiirehtimänä, vihdoin huhtikuun lopulla saapunut lähelle Vienan rantaa, jossa toivottiin päästävän runsaammille ruokamaille. Tämä merenrannikkohan sen nyt olisi, kuninkaan käskyä noudattaen, ollut vallattava Ruotsin valtakunnalle, siinähän se siis nyt oli matkan päämäärä lähellä. Näihin asti ei retkikunta ollut kohdannut tiellään mitään vastarintaa, tuskin nähnytkään yhtä ainoaa maan asukkaista autioissa kylissä. Nyt oli kai vihdoin päästävä tositoimiin käsiksi. Laskeutuessaan pääjoukkoineen Suma-joen jäätä pitkin sen suistoa kohden, jossa, puolen penikulman päässä merenrannasta, sijaitsi Suur-Suman saarilinna, kutsui Stuart senvuoksi ruoanhakuun hajaantuneet suksimiesparvensa luokseen, arvellen niitä kaikkia tarvitsevansa. Siten joutui Krankan Hannukin, joka Maanselältä asti oli omin päin suksipäällikkönä retkeillyt, jälleen liittymään herrain komentamaan armeijaan.