Mutta linnan edustaiselle törmälle jäi sammuvien nuotioiden luo seisomaan parisataa pohjalaista suksimiestä, jotka iva silmissään katsoivat Stuartin retkikunnan kiireistä pakoa. Krankan Hannun osastoon, jonka melkein kaikki miehet olivat törmälle jääneet, oli näet yhtynyt melkoinen määrä myöskin sen länsipohjalaisen voudin suksimiehistä, joka nyt herrain sotajoukon rinnalla johti väkensä tähteitä kotiin päin. Hannun kaikki parhaat miehet seisoivat siinä hänen ympärillään; siellä Kuiva-Erkki ja Isolusikka kompapuheillaan rohkaisivat niitä, jotka pääjoukon lähtiessä hetkeksi olivat totisiksi käyneet, ja pistäviä pilkkasanoja singahti niiden myöhästyneiden kuorma-ajajain jälkeen, jotka nuotiotörmältä viimeisinä suoriutuivat rientämään sisämaahan päin jo häipyvän sotajoukon perästä.
Kotvan seisoi Hannu siinä miestensä kehässä katsellen pois kiirehtivää sotajoukkoa. Sitten hän reippaana pyörähti miestensä puoleen ja virkkoi:
— Ne menivät! Nyt, pojat, alkaa meidän retkemme! Ja sillä on oleva toinen suunta ja toinen sisu!
Hänen partiointonsa oli saanut kauniin voiton: herkkinä olivat miehet siinä hänen ympärillään. Mutta äsken mietteissään seisoessaan oli hän itsekseen myöntänyt, että toinenkin syy oli sentään saattanut hänet näin jättäytymään ominpäin pääjoukosta erilleen. Hän oivalsi, että Ouluun palattua tulee matkueen johtajille tietenkin ikävät jälkiselvitykset: Miksi raukesi retki turhiin, miksi on kesken palattu, vaikkei vihollista ole nähtykään…? Hänen ei tosiaankaan tehnyt mieli olla niissä käräjissä altavastaajana, eikä seistä siellä koko ajan herrain syyparkana… Selittäkööt nyt itse raukkamaisen pakonsa ja paluunsa, — hänhän oli kehottanut retkeä jatkamaan. Ja jatkaa sitä nyt itse, yksin ylipäällikkönä! Siitä leviää tietenkin tieto hänen kotikyliinsä, eikä niissä voida olla kunnioituksella mainitsematta, että onpa siinä Hannussa sentään miestä…! Se on toista, kuin jos sinne nyt palaisi kaikkien ilkuttavaksi, — vielä säästyy toki sotamaine Krankan Hannun nimelle!
Näitä hän oli jo yöllä nuotiolla jutusteltaessa muistellut ja nepä mietteet juuri olivat saattaneet hänet niin verevästi miehiään innostamaan. Mutta näistä sisäisistä mietteistään ei hän tovereilleen paljoa puhunut kuvatessaan heille partioelämän reippautta ja iloja, ja rivakasti hän nytkin vain sauvoihinsa tarttui, huudahtaen:
— Hei, nyt suksille mekin! Kontit selkään, kirveet vyölle, — sitten ei siekailla!
Leveänä rintamana läksi keihäsmiesten sakea parvi samalla hiihtämään keväthankea Sumajoen rannalta. Mutta se käänsi kohta kulkunsa toiseen suuntaan kuin tuo länteen kiemurteleva raito, — se ohjasi suksensa suoraan etelän etäiseltä rannalta kajastavaa metsää kohden.
X.
Useampiin parviin jakaantuneena hiihti Hannun partio joukko Vienan lounaista rannikkoa pitkin ja siitä kauemmas sisävesistöjen varsille, verotellen sikäläisiä, pahaa aavistamattomia karjalaiskyliä. Vanha Juorkuna ja nuori Oravainen johtivat toisia osastoja, jotka kiertelivät syrjäisemmissä kylissä, mutta ne yhtyivät pääjoukkoon aina, kun oli jonkin vesistön varrelta siirryttävä uuteen. Yhdessä silloin, yöhankia hiihdellen, katkaistiin laajat välikannakset ja sankat, kontion hallitsemat salot, joita nyt kajahutti kaukaisten keihäsmiesten uhmaava laulu.
Vapaata ja raikasta oli se partiomeno. Kepeästi sihahtivat sivakat keväthangella vaarojen poikki ja selkiä pitkin ja yhtäkkiä syöksähti salainen miesjoukko metsän rinnasta kylään, jossa samassa syntyi ääretön hämminki ja hälinä. Täyttä kurkkua nauraa hohottivat pitkän matkan miehet säikähtyneille kyläläisille, jotka pökerryksissään turhaan koettivat paeta viidakkoon tai kätkeytyä nauriskuoppiinsa, ja heti panivat he karjalaiset kantamaan esille ruokiaan ja juomiaan, mitä parasta oli. Muhkeiksi tehtiin tuliaispidot ja pitkään niissä herkuteltiin, — Matti Isolusikka kauhasi sisäänsä karjalaisten makeata rahkamaitoa ja pureskeli kohokuori-kokkareita, niin että sitä oli toisten ilo nähdä.