— Me yksin. Monet näistä miehistä ovat ennenkin retkeilleet vainolaisten kylissä ja kuningas on silloin heitä siitä kiittänyt. Me suksimiehet voimme täällä ehkä vielä jotakin tehdä kuninkaan tahdon toteuttamiseksi, — tähänastinen retkihän on rauennut mitättömiin, siitä hän ei ketään kiitä.
Anders Stuart seisoi matkaturkeissaan hetken neuvottomana, empien, uskaltaisiko hän jättää talonpoikaisosastoaan tänne omin päin retkeilemään. Mutta hän myönsi Hannun huomautuksissa olevan perää ja tarkemmin ajatellen hän hoksasi, että tuosta suksimiesten retkestä saattaa olla hänelle hyötyäkin. Ei tarvitse heti selittää koko retken lopullisesti turhiin rauenneen, kun sitä vielä vihollismaassa jatkuu… tilinteko kiivasluontoiselle kuninkaalle voi näet käydä kylläkin tiukaksi…
— Ja te luulette täällä henkenne säilyttävänne ja lopuksi vielä kotiin pääsevänne? kysyi hän.
— Siitä kaikesta vastaamme.
— No hiihtäkää sitten vaikka pohjoisimpaan hornaan, jos se teitä huvittaa.
Herrat naurahtivat ja tulivatpa oikein retkionnea toivottamaan talonpoikaisille miehille, joiden sisun he myönsivät sotaisemmaksi kuin omansa. Pörröpartainen irlantilainen kävi Hannua ihan kädestä puristamaan ja kysyi, mitä terveisiä hänen piti heiltä viedä Oulun linnaan. Hannu hymähti:
— Viekää terveiset, että vain akat tieltä kesken palaavat.
— Se on kai niin ymmärrettävä, että meidän palaava retkikuntamme siis on akkaväkeä, — etpä hitto soi niin aivan väärässä olekaan. Hiihtäkää terveinä!
Toiset herrat olivat jo nousseet rekiinsä ja ajoivat hyvää huikua etujoukon perästä, joka siinä toukokuun aamun hämärässä pitkänä raitona eteni kaikessa hiljaisuudessa törmähankea pitkin, laskeutuen vähän kauempana alas joen jäälle. Se ilmeisesti kiirehti kulkuaan, tuo loittoneva jono, ratsut korskahtelivat, jalkamiehet astuivat liukkaasti ja yksin kuormahevosetkin juosta hölkkäsivät yökylmällä tiellä. Herrain matkareslat porhalsivat pian muun joukon edelle, ikäänkuin joutuakseen mahdollisimman pian pois tältä kolkolta, aavalta rannikolta ja tästä painostavasta vankeustunnelmasta. Törmältä jäälle laskeutuessaan heittivät reessäistujat viimeisen silmäyksen Suur-Suman saarilinnaan, joka törrötti siinä yhtä elottomana ja aavemaisena kuin heidän tälle joelle saapuessaan, eikä heitä näyttänyt ollenkaan kaduttavan, että he sen siihen valloittamatta jättivät.
Pois, pois vain piti päästä kaukaista länttä kohden, se oli päällikköjen ja palaavan miehistönkin yhteinen, iloinen helpotuksen tunne.