Siten olikin jo tuossa latvakylässä ilo ylimmillään, kun vanhat miehet vihdoin illan suussa lopen uupuneina saapuivat Seesjärven rannalle, josta jäät juuri tekivät lähtöään ja josta vedet vetävät Vienanmerelle päin. Pojat olivat löytäneet kyläläisten praasnikkaoluvia, olivat lyöneet tapit auki ja ponnistustensa palkaksi siemaisseet säästämättä tuota vahvaa juomaa. Kylän komeimmassa talossa he nyt, ikämiesten saapuessa, remusivat parhaassa nousuhumalassa, säikähtyneen kylänväen sitä syrjästä katsellessa.
Se remun into tarttui heti Hannuunkin, joka ei tahtonut myöntää äskeistä väsymystään. Hän oli äkkiä saunassa hautonut uupuneet raajansa, jättänyt sinne märät vaatteensa kuivamaan ja istui nyt parhaana miesnä, karjalaisen pitkään, väljään villamekkoon pukeutuneena, joukkonsa juomingeissa. Hän tahtoi taas kerran heittäytyä valloilleen, olla mies nuori ja navakka, ja nokkelimpana joukosta hän siinä pian kompia heittelikin ja komenteli pirtin piikoja kippoja täyttämään. Leveänä lavitsalla istuen nauratti hän miehiään ja nauroi itse, kun nämä kiponkantajia puristelivat ja viereensä vetivät.
Jo laski muuan neitonen Hannunkin eteen kupillisen tuoksuvia paistinpiiraita. Se oli valkohipiäinen karjalaistyttö, varreltaan notkea, käynniltään ketterä, — sen Hannu äkkiä syliinsä koppasi ja istutti koreasti rehevälle polvelleen.
— Oikein, Hannu, vielähän sullekin mesimarjat maistuvat, röhötti Juorkuna sitä katsellessaan.
— Hä, kukapa minua paremmin mesiherkut tuntisikaan, kehäsi Hannu, keinutellen polvellaan kevyttä, kainoa impeä.
— Mutta pakoonpa tuo pyrähtelee vanhan miehen polvelta, ilkkui Kokon Pertti, joka itse äsken turhaan oli samaa otusta pyydystänyt.
— Tämäkö, ei pyrikään, pajatti Hannu tyttöä lepytellen. — Ethän pelkääkään, pulmuseni, enhän sinua sutten syötäväksi vie, iloksesi sinua vain keinuttelen.
Hän leikki siinä kuin kissa hiirenpoikasella ja nuoruuden muistot ja vaistot palasivat taas voimakkaina hänen mieleensä. Näinhän sitä ennenkin impiä lepyteltiin, —; ne olivat aluksi vähän vikisevinään, mutta hyvällä pidolla ne pian kesyttyivät. Niin se kypsyy pian tämäkin marja…
Mutta hyväillessään siinä neitokaista tunsi hän tämän vapisevan polvellaan kuin pelästyneen karitsan. Ja kumartuessaan karitsaansa kasvoihin katsomaan näki hän tytön silmät niin surullisen säikähtyneinä, että hän, roteva partiomies, itsekin säikähti sitä katsetta. Siinä oli niin kauhua kertova, niin hätäytynyt ja vapautta rukoileva ilme, että Hannu empimättä ja kuin käskettynä hellitti käsivartensa immen vyötäreiltä ja laski hänet melkein heittäen lattialle.
— Mene karsinaasi, arka näyt olevan, huudahti hän suutahtaneena ja tarttui taas olutkippoonsa molemmin kourin.