Vasta jokisuulla sijaitsevassa kauppakylässä tapasivat retkeläiset ensi kerran ihmisiä. Mutta säikähtyneitä olivat nekin, tuskin uskalsivat miehisetkään miehet saapua katsomaan, keitä rantaan laskijat olivat. Ja kun he vihdoin tunsivat tulijat oman puolensa partiolaisiksi, niin he eivät heitä ilolla eikä uteliaisuudella tervehtineet, virkkoivatpahan vain alta kulmin luimistellen ja melkein soimaten:
— Myöhään palasitte, aikaisemmin teitä olisi täällä tarvittu. Sillä täällä on jo sillaikaa käynyt toisia vieraita.
— Jo olemme tavanneet niitä vieraita mekin, vastasi Hannu, laajemmin siitä tapaamisesta kertomatta. — Lienevätkö he maakuntaa paljonkin hävittäneet?
— Kuuluvat ne käyneen jokaisella jokivarrella, vastasivat alakuloisina kauppakylän miehet. — Eikö niitä toisin paikoin vieläkin parveille.
— Yhden parven me toki matkallamme hajoitimme, kehui Hannu. — Se ei ainakaan enää palaa!
— Mutta niitä on ollut useampia ja julmaa jälkeä ne ovat jättäneet. Karkulaisia ovat rantakylät täynnä…
Ne uutiset eivät olleet omiaan retkeltä palaavien mielialaa keventämään eikä heidän saapumistaan asutuille maille iloiseksi tekemään. Vaivoin saivat he haavoitettunsa sijoitetuksi Iin kauppakylän rantataloihin, joissa jo oli paljon pakolaisia. Mutta kun sinne näiden lisäksi jäi terveitäkin Iin ja Kemin miehiä, saattoi Hannu yhdellä ainoalla venheellä jatkaa matkaansa Iijoen suulta Pohjanlahdelle, kiertääkseen sitten meritietä Oulun satamaan. Olisihan sinne kyllä päässyt jalkaisinkin, eivätkä olisi retkikunnan vähät, säilyneet saaliit käyneet liian raskaiksi selässäkään kannettaviksi. Mutta Hannu valitsi sittenkin vesitien, koska hänestä oli uljaampaa samalla saalisvenheellä samota itäisestä merestä läntiseen, sen verran komeutta tahtoi hän toki kaikkien pettymystensä jälkeenkin suoda itselleen kotiintulohetkelläänkin.
— Yksi venhe vain! huoahti hän hiljakseen, kun korkeassa aallokossa merta soudettiin ja mieleen muistui suuren venekunnan kulku Vienan suurella selällä. — Mutta onhan sitä tässäkin, lisäsi hän, ikäänkuin keventääkseen raskaita mietteitään. Olisihan helposti voinut käydä niinkin, ettei yhtään venhettä olisi säilynyt siinä kahakkarannalla.
— On todella tässäkin perille saamista, vastaili Juorkuna, alahangan airosta kiinteästi kiskoen. — Kiusaksi olisivat meille pian useammat venheet, ivaili hän edelleen.
Heikuran Yrjänästä tuntui helpottavalta, kun miehet taas saattoivat laskea pienenkään leikin, kaikki oli viime aikoina ollut niin umpisurullista. Ja hän jatkoi sen vuoksi samaan sävyyn: