Sydän oli ollut haljeta ikämiehellä tuossa ankarassa ponnistuksessa, — henki tuskin enää kulki, kun hän siinä huohotti likomärkänä venheensä teljolla, ruumiiltaan uupuneena, mieleltään masentuneena. Koskesta kuului räiskettä, kun nuo kalliit haapiot särkyivät vesikiviin ja rantakallioihin, nuo samat, jotka Hannu oli soudattanut Seesjärveltä asti ja joista hänen saaliinsa ja toiveensa nyt upposivat kuohuihin.
Kaikki oli mennyttä, — siellä särkyivät Hannun partiomiesmaineen, hänen kauniin unelmansa, viimeiset rippeet! Itse kyykötti hän kumaraisena teljolla, niin orpona ja tyhjänä kuin kynitty riekko, — tyhjempänä, paljon tyhjempänä, kuin pitkälle retkelle lähtiessään.
Tuntui niin karvaalta kurkussa, nyt ei ollut siis enää jäljellä mitään toivoakaan, mihin tarrata kiinni! Teljolla jököttävää miestä kadutti, ettei hän ollut antanut omankin venheensä ryöstäytyä tuonne ärjyihin. Silloin olisi kaikki ollut kuitti, — eihän hänellä nyt kuitenkaan ollut voimia siitä paikaltaan edes mihinkään päkähtää.
Mutta tämän rajattoman katkeruuden sekaan välähti hänessä yhtäkkiä ajatus: Miltä olisi hänestä mahtanut tuntua, jos hän olisi jättänyt Paavon avutta aholle kiukustuneiden vainolaisten surmattavaksi ja siten ennättänyt saaliitaan pelastamaan… Ei hän voinut sitä siinä itselleen selittää, joskin hän jo tajusi, että niin olisi Vesainen empimättä tehnyt… niin olisi kai sisukkaan partiopäällikön ollutkin tehtävä… Mutta hänestä tuntui, ettei hänen olisi ollut hyvä olla silloinkaan…
Tätä ajatellen jaksoi hän jo kankein raajoin nousta teljolta, nykäistä venheet lujemmin rannalle ja lähteä kapuamaan törmälle. Sieltä kiirehti hän viimeöiselle nuotiokankaalle, joutuakseen ajoissa pesemään ja sitomaan Paavon haavan. Eikä hän sitä tehdessään kotvaan aikaan vastaillut metsästä palaavain miestensä hätäisiin kysymyksiin, kun he törmältä kauhulla katselivat tyhjää venhevalkamaa.
XIII.
Toisenlaiseksi kävi nyt pohjalaisten partiomiesten kotiinpaluu kuin miksi he vielä tuonaan, kantaessaan saalislastejaan Iijoen latvoille, sen olivat kuvitelleet. He olivat aikoneet soutaa jokea alaspäin pitkänä, iloisena venekuntana, josta kajahtaisi reipas laulu ja miesten hilpeä tarina, pysähtyä aterioimaan jokivarren kylissä ja kehastellen kertomaan Karjalan kuulumisia. Varsinkin oli retken johtaja, kaikista vastoinkäymisistään huolimatta, kuvitellut kotiintulonsa kunniakkaaksi ja iloiseksi.
Nyt ei ollut retkikunnalla kuin kaksi venhettä jäljellä ja niihin olivat sijoitettavat yökahakassa haavoittuneet sekä soutajiksi otettavat vain vanhimmat miehet. Toisten täytyi jäädä jalan samoilemaan rastittomia erämaita ja portaattomia soita, ja kun enimmät eväätkin olivat koskeen uponneet, oli heidän ravinnokseen turvauduttava onkikaloihin ja metsän marjoihin. Useimmat tappelussa otetut karjalaisvangitkin olivat laskettavat menemään, niitä kun oli patikkataipaleilla vaikea vartioida.
Kun kahakassa kaatuneet toverit olivat kuopatut, kiirehti pieneksi kutistunut venekunta edeltä, joutuakseen mahdollisimman pian joen asutuille rannoille. Mutta sitä asutustapa ei nyt löytynytkään. Siuruan pieni jokikylä, joka oli ollut sen itäisin huippu, oli aivan autio, — toiset talot olivat poltetut, toiset hyljätyt, eikä yhtään ihmistä ollut kylän kuuluvillakaan. Helppo oli soutajien arvata, että nuo karjalaiset, jotka retkikunta oli Jokijärvellä tavannut, jo olivat vierailleet alempana Iijoen varsilla, josta olivat paluumatkalla. Sillä yhtä tyhjät olivat toisetkin kylät. Niiden asukkaat, joille kai ylempää soutaneet pakolaiset olivat tuoneet sanan vainolaisten tulosta, olivat tietysti säikähtyneinä karanneet metsiin tai rannikolle. Koko jokivarsi oli kuin kuollut, pieni retkikunta ei saanut sieltä yhtään evään apua eikä tavannut yhtään ihmistä, joka edes olisi kertonut, mitä siellä todella oli tapahtunut. Olipa Hannusta, joka lohivoutina usein ennen oli tällä jokivarrella vieraillut, nyt aivan kaameata soutaa noiden talottomain kylien ja äänettömäin törmäin ohitse.
Venheissä ei senvuoksi paljoa puhuttu eikä enempää yönuotioillakaan. Kukin tunsi mielensä kuin turtuneeksi; ajatus kulki hitaasti, mielikuvitus oli kuin kuollut. Hannukin vain vaistomaisesti kiirehti pientä venekuntaansa asutuille maille, osaamatta tehdä itselleen selväksi, mikä häntä sitten siellä olisi vastassa.