— Ne pitää pelastaa!
Hannu laski toverinsa, joka verenvuodosta oli käynyt yhä raukeammaksi, takaisin mättäälle. Mutta samassa näki hän aamunkelmeässä valossa vihollisia taas viilettävän ylempänä aholla, — heidänkö rääkättäväkseen hän siis jättää avuttoman toverinsa…? Hän huusi taas partiomiehiä avukseen, luovuttaakseen taakkansa niille, mutta kaikki olivat kapasseet kauas kankaalle… Ja Hannu tiesi, että jos hän yksin lähtee kantamaan raskasta, raukeaa miestä vesakon läpi, niin siihen menee aikaa, — hänen voimansa eivät olleet enää entisellään! — ja sillä aikaa saattaa veneenheittopaikassa tapahtua mitä tahansa.
Tuokion hän siinä siten kumarassa seisoi, kahden vaiheilla, pelastaako saaliinsa vaiko nuoren toverinsa. Nuo rannassa olevat lastivenheet olivat nyt ainoat, mitä hänellä oli pitkän retkensä tuloksena kotiin vietäväksi… Ainoa maineen merkki ja pelastus hänelle, päällikölle, — ilman niitä vain ivaa ja naurua! Tämä mielle välähti salamana hänen tajunnassaan… ei, ei, — hän jännittäysi jo juostakseen nuorana vesakon halki venheille, pelastamaan ainakin tuon kalliin Solovetin arkkunsa!
Mutta vielä kerran katsahti hän mättäällä avuttomana makaavaa ystäväänsä. Paavo ei enää virkkanut mitään, — jalassa taisi tuska olla kova, — mutta hänen kärsivistä silmistään kuvastui luottava ja elämänhaluinen nuoruus… Siitä miehestä vielä tulee jotakin, jos hän tästä pelastuu, tulee ehkä pohjalaisten paras partiomies ja heimonsa johtaja — —, joka vielä himmentää kaikkien edeltäjäinsä maineen. Sen se tekee — jo tällä matkalla ovat miehet ihastelleet Oravaisen oveluutta ja notkeutta, — ja hänen hyväksensäkö oli Hannun nyt siis uhrattava saaliinsa… lakastuvan maineensa pirstaleet…?
Taas olivat Solovetin hopeat voitolla. Mutta vieläkään ei haavoitetun yli kumartunut mies voinut olla toverilleen hyvästiksi kättään ojentamatta. Paavo puristi kuin pidättäen auttajansa kämmentä ja hänen silmistään sattui samalla Hannun sydämeen kaunis ja kirkas katse, — sama, jonka Hannu näki edessään silloin kerran, kun hän tajuttomuudestaan heräsi Lentiiran jäällä… Paavo pelasti hänet silloin, vaikkei hän siitä koskaan kehunut, hänetkö hylkää nyt Hannu kiitokseksi…?
— Ei! — Rutosti nosti hän raukean miehen syliinsä ja lähti, kuullessaan taas rymyä aholta, kiireesti kantamaan taakkaansa vesakkoon. Se oli hänelle, lihavalle miehelle, painava taakka; hiki juoksi virtanaan hänen kaulaansa pitkin, jäsenet pyrkivät herpautumaan, — hänen täytyi levätä välillä. Levottomuus vatvoi hänen mieltään, mutta hän koetti hokea itselleen, että näin hän pelastaa molemmat, sekä toverinsa että saaliinsa…
Mutta nuotiotörmälle vihdoin ehdittyään kuuli hän heti venherannasta ilkamoivaa rähäkkää. Laskettuaan taakkansa kiireellä pensaan peittoon juoksi hän julmasti karjasten rantaan. Sillä siellä hääri juuri pieni vihollisparvi, vartijat surmattuaan, valkamassa. Se oli jo työntänyt vesille retkeläisten enimmät venheet, joiden Hannu nyt näki valtoinaan kelluvan kosteikossa, mistä kiihtyvä virta ryösti venheen toisensa perästä kosken niskaa kohden. Viimeisiä venheitä olivat vainolaiset juuri hietikolta päästelemässä, kun Hannun karjunta, josta soi kiukkua ja hurjuutta, kajahti törmän rinnasta. Silloin ilkimiehet, peläten paljokin väkeä hyökkäävän kimppuunsa, pakenivat lepikkoon…
Yksi ainoa alus oli enää rannassa, — sillä olivat vainolaiset kai aikoneet lähteä soutamaan, kun heille tuli hätäinen keskeytys, — eikä sekään ollut Hannun oma arkkuvenhe. Tämän näki hän kallisarvoisine kuormineen juuri lipuvan virtaan ja hänen kurkustaan pääsi silloin toinen karjunta, jossa nyt kiukun lisäksi soi hätää ja toivottomuutta. Sillä nyt hän yhtäkkiä oivalsi koko tapahtuneen onnettomuutensa.
Sanottavia saaliita eivät olleet viholliset vieneet mukaansa. He olivat kai aikoneet ottaa itselleen vain muutamia venheitä, mutta olivat kuitenkin laskeneet ne kaikki irti rannasta, etteivät pohjalaiset niillä pääsisi heitä perästä ajamaan. Siellä ne Hannun rakkaat lastialukset nyt kasvavalla vauhdilla soluivat kosken ensimmäistä korvaa kohti, jonka alta soi vihaisen könkään kumea ärjyntä. Ensimmäisiä venheitä kävi jo ahnas kurimus nielemään, vetääkseen ne alas kuohuihinsa kaatumaan, särkymään kihokiviin ja uppoamaan.
Hannu huusi taas mielensä hädässä miehiä avukseen, mutta kun ketään ei kuulunut, työnsi hän yksin tuon ainoan, jälelle jääneen venheen vesille ja viskautui siihen, ehättääkseen pelastamaan koskeen painuvia aluksia. Hän souti henkensä hinnalla, kiskoi ja kirosi kiihtyvässä virrassa ja ehtikin vielä viimeisten venheiden kohdalle. Mutta yksin oli hänen niitä mahdoton pysähdyttää, kun hänen samalla piti soutaa väkevää virtaa vastaan, ja hän oli jo itsekin siinä pelastuskiihkossaan joutumaisillaan koskenniskan nielevään ärjyyn. Eipä hän olisi nyt siitäkään välittänyt — kaikki oli mennyttä! — mutta vaistomaisesti ponnisteli hän kuitenkin vastaan akanvirtaan päästäkseen. Ja viime hetkessä ehti hän erään irtonaisen veneen eteen, joka ajelehti muita rannempana, sai sen temmaistuksi kosteikkoon ja kuljetetuksi oman venheensä rinnalla rantakivien väliin.