Pian oli sentään pohjalaisten pääjoukkokin pystyssä ja hyökkäämässä alas rantaan Hannun johdolla, joka jo arvasi karjalaisten partiokunnan nyt olevan kostoretkellä. Liekö se sattumalta osunut pohjalaisten venheille vai oliko se jo kauemmin maista väijynyt, — tarkoituksena sillä ainakin näkyi olevan siepata pois sekä venheet että saaliit… Mutta ei niin kiirettä, te yöhiipijät… taisittepa, Karjalan pojat, nyt itse joutua satimeen! Näin uhmaili Hannu, komentaen kovalla äänellä miehiään ryntäämään vainolaisten niskaan.
Rannassa ei vihollista enää kuulunut, Paavo oli osastoineen sen jo sieltä karkoittanut ja venheet näkyivät olevan eheinä paikoillaan. Hannu jätti pari miestä niiden vartioiksi valkamaan ja hyökkäsi toisten kanssa läheiseen vesakkoon, josta kuului jatkuvaa taistelun temmellystä, — sinne tuntuivat ryöstäjät Paavon hätyyttäminä paenneen. Hän harppasi pitkin askelin pensaiden yli ja kehoitti miehiään kaappaamaan kiinni niin monta kuin suinkin noista uskalikoista, jotka täällä retkeilivät heidän kotiseutuaan hätyyttämässä, — niitä on sitten komea viedä voittovankeina Oulunlinnaan. Pienin parvin hajaantuivat siten hyökkääjät, ryskettä seuraten, sisämaahan päin, jonne taistelu, aamun arasti sarastaessa, vetäytyi ja loittoni.
Itse häipyi Hannu, vesakkoa samotessaan, hetkeksi miehistään. Hän pysähtyi kuuntelemaan kahakan kulkua ja huomasi samalla näreikön rinnassa pienen miesjoukon täydessä käsirysyssä. Lähemmäs juostessaan oli hän tuntevinaan siellä Oravaisen äänen, — niinpä todella, Paavo siinä tappelikin parin vainolaisen ahdistamana. Nämä ottivat tosin jo lipetin kankaalle päin… mutta mitä hittoja… onko siinä käynyt hullusti? Oravainen horjui ja retkahti mättääseen…, oli ilmeisesti haavoittunut…
Kun Hannu ehti pienelle ahonaukealle, olivat taistelijat, sekä ystävät että viholliset, jo näkymättömissä ja hän pysähtyi nuorta toveriaan tarkastamaan. Tämä oli saanut polveensa julman haavan ja koetti nyt hiljaa valitellen kääntyä istumaan, katsellen raukein silmin verta vuotavaa jalkaansa. Hannu leikkasi lahkeen auki ja sitasi kaulahuivillaan ensi hätään ammottavan haavan. Katseli sitten vähän neuvotonna ympärilleen, mutta kun ei omia miehiä enää ollut kuuluvilla, ryhtyi hän nostamaan syliinsä nuoren toverinsa, kantaakseen hänet syrjään tappelupaikalta.
Silloin elostuivat haavoitetun kalpeat kasvot ja Paavo kysyi vilkkaasti:
— Jätitkö vartioita venhevalkamaan?
— Jäi sinne pari miestä, vastasi Hannu, koettaen saada raskaan miehen käsivarsilleen.
— Annahan olla… heitä minut tähän… puhui Paavo katkonaisesti. — Riennä vain valkamaan… älä muusta huoli… Karjalaiset, herjat, kehuivat vielä kiertävänsä vesakon kautta venheillemme… niiden tekee mieli saaliitamme… olivat jo nähneet niiden arvon…
— Joko Solovetin lahjatkin? kysyi Hannu hytkähtäen.
— Sinun venheelläsi juuri olivat meidän rantaan saapuessa…