— Ja onhan toki yhtä ja toista kerrottavaa linnan herroillekin, kun he saavutuksiamme kyselevät. — Näin virkkoi Juorkuna edelleen ivallisena. Mutta Hannu otti sen todeksi vastatessaan:
— Niin on, — retki on kuitenkin tehty! Ja tuolta aukenee nyt salmen suu Oulun linnaa kohden!
Herättihän pohjalaisten sotavenhe kumminkin jonkinverran huomiota, kun se tuulisen elokuun päivänä souti linnan ja Haahtiperän väliselle selälle. Hannu oli aikaisemmin ajatellut laskea venekuntansa linnan laituriin — olihan se toki retkeltä palaava sotajoukko, vaikka talonpoikainen olikin! — mutta nyt hän kuitenkin ohjasi tämän ainoan aluksensa vaatimattomasti Haahtiperän kalavenheiden väliin. Siellä keräytyivät heti hurstinhuuhtojat, kalanperkkaajat ja aittarengit ihmettelemään noita oudonnäköisiä, ahavoittuneita partaurhoja, joista toisilla oli päässään talvella mukaan otettu nahkanaapukka, toiset taas soutivat karjalaisten kairalakeissa ja pitkissä, vaaleissa villamekoissa. Millään erinomaisella kunnioituksella eivät nuo pikkuporvarit kuitenkaan nyt tervehtineet Krankan Hannua, kun ymmärsivät venekunnan olevan hänen palaavaa retkiväkeään; kävivät vain uteliaina ja epäuskoisina kyselemään retken vaiheista ja tuloksista. Heille ei Hannu kuitenkaan vielä ruvennut paljoa vastailemaan; arvokkaana hän antoi miehilleen ohjeita tavarain nostamisesta majataloon, sekä lisäsi äänekkäämmin:
— Ensiksi on toki käytävä linnassa tekemään tili retkestä. Sitten jutellaan siitä muillekin.
Hannussa oli vielä lopputaipaleella kytenyt hiljainen toivo, että hänen karjalaisretkensä, jonka varrella hän oli laajasti veroitellut vihollismaata, oli kaikista vastoinkäymisistä huolimatta tekevä hyvän vaikutuksen sota- ja hallitusherroihin, joiden hän yhä luuli Oulun linnassa viipyvän. Olihan hän heidän pyynnöstään alkujaan retkelle lähtenyt ja olihan heidän nyt vuorostaan tehtävä tili kuninkaalle siitä, mitä tämän käskyjen täyttämiseksi oli toimitettu, — vähänpä toiset olivat hänen rinnallaan tehneet! Verrattain varmana miehenä hän senvuoksi astui sillan yli Linnansaareen ja sen muurinaliseen, pitkään, holvattuun porttikäytävään, josta hän ohjasi kulkunsa suoraan linnanherran asuntoon. Jo pihalla Hannu kuitenkin kylmänlaisesti tervehtivältä nihdiltä kuuli, että Sumassa käynyt sotaväki oli, heti Oulunsuuhun palattuaan, lähtenyt sieltä päällikköineen pois Ruotsiin, — linna eleli taas hiljaisena tavallisen, pienen varusväkensä varassa. Ja Erik Hare yksin oli siellä siis enää hänen tavattavissaan.
Kotvasen odotettuaan linnanherran tutussa virkahuoneessa näki Hannu Haren tulevan vastaansa kasvoiltaan jurona ja tylynä, ja ensi sanoikseen pukkiparta nyt virkamahtavana virkkoikin:
— Vihdoinkin olet siis palannut. — Näistä sanoista soi jo heti moitetta, mutta vielä enemmän jatkosta: — Te olette tällä ryöstöretkellänne, josta meille jo on saapunut useita valituksia, saaneet paljon pahaa aikaan.
Hannu tietysti hölmistyi. Jospa hän ei ollutkaan juuri suurista kiitoksista ollut varma, niin tällaista ryöppyä hän ei ainakaan ollut odottanut palkaksi pitkästä vaivannäöstään. Haren esiintyminen ja äänensävy oli vallan toinen kuin viime talvena, jolloin hän oli Hannua retkelleen houkutellut ja pitänyt talonpoikaisen partiojoukon osuuden siinä erikoisen tärkeänä… mitäs tämä nyt on? Eikä voinut palannut partiopäällikkö sen vuoksi ensiksi muuta kuin hämmästyneenä sopertaa:
— Pahaa!
— Niin, pahaa, toisti Hare kiihtyvällä äänellä. — Kuka teidän käski lähteä sinne sisämaahan ryöstelemään ja polttelemaan!