— Sodassa isketään ja saadaan iskuja. Mutta se on jo tunnettava sotaretkeä hankittaessa, — täältä linnastahan siihen ryhdyttiin. Ja olihan siihen kuninkaan käsky.
— Älä syytä kuningasta tuhmuuksistasi, ärähti Hare uhkaavasti, mutta ei näyttänyt sentään haluavan jatkaa keskustelua onnistumattoman Suman retken syistä. Ja hiukan talttuneemmin hän jatkoi:
— Nyt on meidän koetettava välttää vahingollisen retkenne vielä pahempia seurauksia. Sitä varten on jo Oulun jokivarrelle lähetetty rajavartioita, joiden tulee suojella maakuntaa ja häätää mahdolliset uudet karjalaiset partiokunnat hyökkäämästä pitäjiimme. Samanlainen on sijoitettava Iijoellekin, Siuruan takamaille. Sinne on sinun suksimiesjoukkosi nyt asetuttava, — itse saat vielä jäädä sitä johtamaan…
Ja ikäänkuin lopettaakseen koko keskustelun lisäsi linnanherra ivallisesti:
— Parasta on, että kiirehdit noita noloina palaavia patikkamiehiäsi vastaan ja pysähdytät heidät sinne vuodeksi, pariksi!
Hannussa kuohui harmi niin kurkkua myöten, ettei hän ollut Haren jatkuviin letkauksiin saanut mitään vastanneeksi. Tuokin viimeinen, ivallinen käsky tuntui hänestä nyt loukkaukselta. Ennen aikaan, jolloin hän salolla liikkui kotikulmalaistensa rajavartijana, se oli hänestä kyllä ollut kunniakas luottamustoimi, mutta nyt hän oli niin sydämistynyt linnanherran epäoikeutetuista syytöksistä, että hän varsin kylmästi vastasi:
— Taitaa minun käydä vaikeaksi jäädä niin kauaksi pois kotitalostani.
— No, saatanee sinne muita, nuorempia miehiä, sähähti Hare sisähuoneeseensa kääntyen. — Mutta silloin onkin sinun kotitalosi verovapaus lopussa! Saat mennä!
Hannu läksi melkein pökerryksissään ja hän tunsi tarpeen tavata jonkun, jolle vielä selittää ja puolustautua… Etuhuoneessa istuikin nuori Antti Hare, jonka puolesta Hannu oli syksyiselle Vienan hiihdolleen lähtenyt, — istui siellä komeilevana naureskellen tykkimestarin kanssa. Hannu pysähtyi tuokioksi, ikäänkuin tarinoihin käydäkseen. Mutta nuori herra, joka syksyllä oli hänet juomapöytään taluttanut, ei nyt häneen päätäänkään kääntänyt, — Hannulta jäi suu auki jatkaessaan astuntaansa ulos.
Sellainen oli nyt Krankan Hannun vastaanotto Oulun linnassa. Kävellessään sieltä siltaa kohden oli hänen sisunsa syttä mustempi. Hän hautoi mielessään pahasuisen piikkiparran kirveleviä sanoja ja hänessä liekki synkkä suuttumus. Tuossa siis kiitos ja palkinto kaikista hänen vaivoistaan! Hannu oivalsi hyvin, että herrat olivat häntä, talonpoikaa, käyttäneet vain niin kauan kuin olivat tarvinneet, ja nyt he viskasivat hänet tiepuoleen omain erehdystensä uhrina. Se hänen sisuaan kalvoi. Hän tunsi kärsivänsä kamalaa vääryyttä ja nyrkkiään puiden hoki hän itsekseen: