— Ei ollut siitäkään apua… täällä nyt ollaan…!
— Pakomatkalla?
— Karussa on kansa koko laajasta pitäjästä… tälle kesälle tulikin karkukesän maine. Toiseksi te sen maineen kuvasitte…
Hyvin sen Hannu muisti, lujasti oli hän siihen toiseen maineeseen itsekin uskonut. Sen toivon pettäminen oli nyt suistanut hänet yhtä avuttomaksi kuin nuo köyhät rajakulmalaiset. Mutta siitä hän ei tahtonut puhua, vaan kysäsi:
— Minkälaista apua nyt täältä haette?
— En tiedä, — raskas on mieroa kiertää, vastasi pappi. — Tahdomme senvuoksi kysyä korkealta ruunulta, miten on meidän nyt eläminen alettava, seurakuntani ja minun.
Hän viittasi pieneen pakolaisjoukkoonsa, tuhotun seurakuntansa pirstaleihin, ja hänen pyöreät silmänsä, joissa keväällä hämmästyksen ohessa oli ollut lapsellisen luottava usko, olivat nyt niin hätääntyneet ja neuvoa pyytävät, että tuota pappisraukkaa kävi Hannunkin sääli, vaikka hänellä mielestään olikin tarpeeksi säälimistä omassa kohtalossaan. Mutta mitään neuvoahan hän ei osannut antaa, itse oli hän kuin kynitty riekko, hänen oma uskonsa ja toivonsa oli taittunut.
Vaieten katseli Hannu senvuoksi koskeen ja kääntyi sitten verkalleen jatkamaan matkaansa kaupunkiin päin. Mutta pieni pappi piteli häntä vielä hihasta ja purki syvällä haikeudella ilmi sydämensä sisimmän huokauksen:
— Parempi olisi ollut, Krankan Hannu, ettei olisi lähdetty sinne karjalaisia ärsyttämään. Johan sen sanoin silloin… et uskonut… tässä näet mitä siitä nyt tuli!
Hannu oli jo irroittanut hihansa papin hyppysistä ja jatkoi taas yksin astuntaansa.