— Parempi tietysti… ei olisi pitänyt yrittääkään, ajatteli hän aittarivin ohi Haahtiperään kävellessään. — Ei yrittää mitään, maata vain vanhana miehenä pirtin pankolla ja kuulla kertomuksia muiden maineretkistä… Sehän se olisi ollut varmempaa, mutta kun ei siihen luonto taipunut…!
Hän saapui venheelleen, sille Seesjärveltä asti soudetulle karjalaiselle nuottavenheelle, ja otti siihen jääneen keihäänsä viedäkseen sen majataloonsa.
— Nyt saa luonto taipua… ruostua saa nyt keihäs!
Mutta hänen luontonsa taipui vieläkin ylen haluttomasti ja kapinoiden. Hetken kuluttua Hannu oikaisi käsivartensa, heitti keihäänsä kauas lahteen ja kirosi sitä tehdessään niin synkästi, että rannalla leikkineet pikkupojat juoksivat säikähtyneinä loitommalle ja sieltä suut ammollaan katselivat julmistunutta miestä.
XIV.
Ouluun soutaneet vanhat, partaniekat partiomiehet hajaantuivat sieltä seuraavana aamuna kukin kulkeakseen omalle kotikulmalleen. Retki oli päättynyt.
Erottuaan Temmeksen tienhaarassa Juorkunan Jussista, jonka leikkisät tarinat aina toki lyhensivät taipaleita, käveli Krankan Hannu yksin loppumatkan Liminganjoelle, astellen verkalleen ja jäytäviin mietteihinsä vaipuneena märkiä, livettäviä suoportaita pitkin. Taivas oli raskaissa pilvissä, jotka vihmoivat hienoa sadetta, koko lakea luonto oli harmaa, ja samankarvainen oli yksin kulkevan partiopäällikön mielikin.
Mutta kotikylää lähestyessään koetti hän väkisinkin pakottaa sen vähän valoisammaksi. Vatvottuaan nyt moneen kertaan edestakaisin kaikki vastoinkäymisensä ja harminsa oivalsi hän, että jos hän kotiin tullessaankin heittäytyy niiden luoman mielialan valtaan ja esiintyy kaikki menettäneenä miehenä, niin hän sortuu siihen kokonaan… Täytyy koettaa olla ainakin pinnalta vielä verevä ja reipas, miten synkkä lieneekin sisusta, käydä kyläläisten eteen vapaana ja varmana, ikäänkuin ei mitään erityisen ikävää olisi tapahtunut. Retki kuin retki, komea kierros on tehty… sattuuhan sellaisen varrella aina jos jotakin, mutta terveinä sieltä nyt miehet palaavat…
Näin koetti hän karaista luontonsa ja hän oikein harjoittelitte siinä katajikkokankaalla, saadakseen astuntansa norjaksi ja kasvonsa iloisiksi. Surkeilu pois — miehestä tässä on edelleen käytävä! Nielastava on kateellisten naapurien pikkupistokset… jos muut nauravat niin nauraa hänkin ja kertoo heille sitten taas hupaisia matkakaskuja, jotka taittavat ivalta kärjen.
Tapansa mukaan oli Hannu päättänyt nytkin ensiksi poiketa vanhaa Kaaproa tarinoittamaan Voutilaan, — sieltä kulkeutuvat jutut aina edelleen sellaisina kuin ne sinne ovat saapuneet… Ehkä siellä jo saisi muitakin tavatuksi, — mene, tiedä, eikö ystävän käsi siellä tervehdi pitkän matkan miestä ja valkaise mielen mustia mujuja, — sitäkin varten hän tahtoi pitää astuntansa notkeana ja selkänsä suorana! Elämä saattaa taas kääntyä uusille urille, saada uutta sisältöä… Tosinhan ei kaikki ollut odotuksen mukaan käynyt, myönsi Hannu mietteissään, ei ollut hänestä tullut suurta sankaria eikä virkaporvariakaan… ne olivatkin olleet vain hataroita haaveita…! Mutta miksei voisi viedä nuorikkoa vielä Krankkalaankin, kun siellä talon kengittäisi ja korjaisi…