— Niin, tehän kävitte siellä Solovetissa asti, puhui Kaapro kuin kysellen, vaikka jo näkyi asian tietävän.
— Käytiin… perillä asti, vastasi Hannu varmemmalla äänellä. Mutta samalla hän kuunteli… oli aivan kuin uunin luota olisi kuulunut pientä hihinätä… Mutta se taisi toki olla erehdys… mitäpä siinä olikaan hihittämistä…
— Ja hyväsesti verotitte siellä Karjalan maita, uteli ukko edelleen.
— Saatiinhan me saalista, kolmattakymmentä venekuormaa, vastasi Hannu oikein äänensä koventaen. — Saatiin kalliitakin tavaroita, niinkuin sieltä luostarisaaresta, mutta toiset lastivenheet, vietävät, sitten kaatuivat kotimatkalla koskessa…
Nyt kuului selvästi uunin luota, mistä Hannu juurikaan oli tuntenut tutut kasvot, pientä, pidätettyä tirskahdusta, — siitä ei voinut erehtyä, vaikka se pian vaimenikin. Mutta samalla Hannu oivalsi, että nyt juuri ovat pienet ivan pistokset kestettävät, nyt on ovelalla tempulla tukittava tuo pilkan alku ja keikautettava mieliala kepeämmäksi. Hän silmäili syrinkarin uuniin päin, ei ollut mitään naurua kuulevinaan, vaan nousi notkeasti penkiltä astellen konttinsa luo, jonka hän tupaan tullessaan oli ovinaulaan ripustanut. Ja sitä tehdessään hän tyynesti jatkoi kertomustaan:
— Täällä Iijoella, ihan omissa vesissä, pääsi koski nielemään meiltä venheet, — olimme siinä juuri joutuneet kahakkaan ryöstämässä käyneiden karjalaisten kanssa. Se oli turkasen vahinko! Mutta jäi niitä nyt sentään vähän saaliita tuomisiksikin…
Hän oli nostanut kontin alas ja ruvennut sitä availemaan. Sinne hän oli varannut juuri Voutilan tuomisiksi joitakuita säästyneitä karjalattarien vyöhopeita, herttasolkia ja lemmenlehtiristilöitä, ja niitä hän nyt kävi sieltä kämmeneensä nostelemaan. Mutta ne näyttivät hänestä itsestäänkin nyt sangen köykäisiltä noin pitkän retken tuomisiksi… ja samassa kuului naisten parvesta nyt äänekäs tirskahdus. Hannu pyörähti ympäri kuin pistettynä. Hän näki silloin sen kenokaula-neitosen, jonka muistoa hän retkensä varrella oli salaa mielessään kantanut, kumartuneena lieden yli… Tyttö painautui syvemmäs patoihin päin, mutta Hannu huomasi siltä selvästi, ettei hän sinne keittohommiinsa kumartunut, hän painautui piiloon ilmeisesti salatakseen vaikeasti pidätetyt naurunsa…
Kuin jähmettyneenä jäi Hannu siinä kontti kourassaan, helyt kämmenellään, seisomaan eikä hän hetken aikaan saanut sanaa suustaan. Tuo kikatus, tuo niskan nakkelo, se oli juuri sitä, jota hän aina oli pahimmin peljännyt… hän ei sitä kestä, sen hän oli jo etukäteen tiennyt, kuinka hän olikaan koettanut karaista mielensä juuri tällaisen nöyryytyksen varalta. Hänen luontonsa lupsahti lamaan, hänen ajatuksensa sakoi ja hän tunsi itsensä tuiki avuttomaksi. Sen hän vain älysi, että tuosta avuttomuudesta oli hänen jollakin tavoin pelastauduttava…
Äkkiä hän pudotti helyt takaisin konttiin ja virkkoi kuin äskeistä puhettaan jatkaen:
— Vaan eivätpä taida Voutilan neitoset huolia näin vähistä… eikä vanhan miehen lahjoista…