Nuo viimeiset sanat olivat kuin varkain livahtaneet hänen huuliltaan, niitähän hän aina oli koettanut karttaa. Mutta hän oli nyt, kuullessaan nuo vihlovat soppityrskyt, yhtäkkiä tullut vakuutetuksi siitä, että juuri siinä, hänen iässään, oli vika… Sitä vikaansahan hän oli aikonut kullata kunnialla ja saalislahjoilla… hurmata nuoruuden tuoreella maineella… Nyt se kiilloitus oli häneltä jäänyt hankkimatta… tyhjä ei tehoo miehiin eikä naisiin… siksi uskalsivat nyt hänelle neitosetkin tyrskähdellä… Olihan hän nyt vanhempi, monin tavoin vanhempi, kuin retkelle lähtiessään — hänen oli näinollen ollutkin naurettavaa vedota tuomisiinsa!
Hämillään ja saamatonna hän siinä seisoi kontti kädessään, epävarmana, ripustaisiko sen takaisin naulaan vai eikö. Mahtaa hän olla siinä kömpelön näköinen… kaljupää harmaaparta nuorille neitosille helyjä tarjoamassa…! Melkein kuin apua pyytäen kääntyi Hannu senvuoksi Kaapro-vanhuksen puoleen.
Mutta kun hänen silmänsä silloin hetkeksi vältti, juoksivat neitoset ovesta ulos ja oven takaa kuului pian hillitöntä kaakatusta. Silloin Kaapro-ukko, nostamatta silmiään permannosta, virkkoi vastaukseksi Hannun äskeisiin sanoihin:
— Eivätpä taida huolia…
Katsahti sitten kontti kädessä seisovaan mieheen, tunsi sääliä sydämessään, nousi ja astui kohti:
— Mutta mihinkä sinä kiirehdit, Hannu, — haukataan me tässä suupala yhdessä?
Tyhjentynyt pirtti ikäänkuin vapautti Hannun kömpelyydestään. Hän veti kontin viilekkeet hartioilleen ja vastasi rauhallisesti, mutta kasvoiltaan harmaana:
— Ajattelin astella kotiin… johan tässä tulikin levätyksi.
Eikä vaari häntä pidätellyt. Tarinakin tuntui luistavan niin kankeasti eivätkä näy tytötkään saaneen siitä murkinasta mitään valmista.
* * * * *