— Vika oli minussa, niin syytteli hän säälittä itseään. — Mikä horna pidätti minua loikkaamasta umpisilmänä pappislauman yli portille ja siitä sisään, — toiset kyllä olisivat silloin seuranneet perästä! Antaa olisi poljettu mäsäksi muutamia pitkäpartoja… Antaa olisi siellä satimeenkin jääty! Vaikkapa ei olisi sieltä miehistämme pelastunut yhtään, — olisipahan kuitenkin kerran jytistetty ja jälki siitä käynnistä olisi jäänyt! — Ja olisihan siinä voitu voittaakin, vallata muuri ja lopulta koko kaunis saari kirkkoineen ja koruineen, — se se olisi ollut miehen työtä! Olisipa silloin Oulussa sopinut astua linnanherran eteen ja sanoa paukauttaa: Toru mitä torut, mutta saari vain otettiin, niinkuin kuningas oli käskenyt!
Näitä kiihkeitä ja kiihoittavia kuvia lateli lepäilevä partiopäällikkö ehtimiseen eteensä hiljaisissa mietteissään ja hän puhkesi joskus pystyyn karaten ääneensäkin lausumaan:
— Iskeä olisi silloin pitänyt, iskeä hartiavoimalla, ei suoda armoa kellekään…!
Rokankeittäjä katsoi silloin aivan kauhistuneena nyrkkejään heristävää päällikköään, joka noin itsekseen lauteella parahteli, ja kysyi kummissaan:
— Että mitä…?
Kuin unesta heräten laskeutui Hannu silloin talttuneena takaisin sammalille ja jatkoi taas ääneti hiljaisia väittelykään, jatkoi niitä vielä toverien tupaan palattuakin ja yövuoteille asetuttua. Pitkät olivat erämaasaunan pimeät yöt, moneen kertaan ehti mies niiden varrella märehtiä katkeran tarinansa. Mutta kun aamu vihdoin valkeni ja kaikki miehet taas läksivät töihinsä, jäi hän yhä päiväksikin niiden yksien kiduttavain mietteittensä pariin.
Hän tunsi jo jäsenensäkin siitä pitkästä loikomisesta kangistuvan, tunsi jalkansa turriksi, käsivartensa jänteettömiksi, ja hän epäili, tokko hän enää metsäretkille kykenisikään. Mutta siitäkään hän ei välittänyt… voittakoon vain vanhuuden kankeus, yksi menneen kaikki…!
* * * * *
Syksy meni, jäätyi joki ja maa, lumi peitti suot ja metsät, talvi tuli raikkaana salolle. Silloin Hannu toisinaan elpyi, astui ulos kuumasta, vettä tihkuvasta salosaunasta ja nousi suksilleen. Vieläpä sujahti sentään jalka mäystimessä! Toimekkaana kuin ennen vanhaan kävi hän silloin tehtäviinsä käsiksi, ryhtyen itse raja vartioimista johtamaan. Väliin hän otti miehiään mukaansa isommankin joukon ja teki heidän kanssaan viikon retken kauas itäisiin korpiin, tiedustellakseen Kitkanperän lappalaisilta, onko sinne mitään epäiltävää näkynyt tai kuulunut.
Siiloin oli hän taas nuorekas ja reipas ja sellaisella hiihdolla haihtuivat raskaat ajatuksetkin kuin pahat huurut hänen päästään. Korvessa oli helppo hengittää, siellä oli hän taas terve ja voimakas partiomies. Olihan siellä jälleen hänen johdossaan kelpo, koeteltu suksi joukkonsa, jonka etunenässä hän sai samota erämaiden halki ja jossa paloi sama partiomieli…!