— Valehtelet, — mistä sinä Kosoisen matkat tiedät?
— Kuuleehan se kulkijan korva, vaikkei aina ole kuulevinaankaan.
— Vai Savoon!
Pentti luotti ukon puheisiin; olihan hän kertonut totta Olavinlinnan markkinoillakin, — sillä miehellä on sekä silmät että korvat. Ja Pentti rakenteli jo siinä silmänräpäyksessä suunnitelmia, miten hän miesjoukon kanssa lähtee Kosoisen kulkua seuraamaan ja tekee tyhjiksi hänen ilkeät aikeensa. Hän ymmärsi nyt yhtäkkiä venäläisten juonen: Kiusatakseen ja väsyttääkseen rajaväestöä olivat he taas panneet Karjalan talonpojat partioihin, toiset Jääskeen, toiset Savoon, ja Kosoinen oli tietysti valinnut pohjoisen retken… Kylläpä Pentti arvasi, minne tuo hänen sydäntynyt vihamiehensä tähtäsi.
Näitä mietteitä oli hän hetken ajaksi vaipunut hautomaan siinä aamukasteisella nurmella, ja monet nopeasti vaihtuvat kuvat ehtivät välähtää hänen kiihtyneessä mielessään, sillävälin kun nuori Evert Degen uteliaana seurasi kattilavelhon vehkeitä. Mutta eipä ollut Pentti tälle viimemainitulle vielä ehtinyt esittää montakaan mielensä levottomista kysymyksistä, ennenkuin hänen huomionsa yhtäkkiä kiskaistiin toisaalle. Hänen uskollinen asetoverinsa Hintsa, joka oli noussut läntiselle vallille, juoksi näet sieltä nyt mahtavin harppauksin alas ja huusi:
— Linnanherra kolistaa rannalla kilpeään ja viittoo meitä täältä pois.
— Poisko jo? — Pentti hyppäsi nyt hänkin ylös vanhalle, ruohottuneelle vallille, jossa muinoisilla karjalaisilla oli ollut rintavarustuksensa. Knut Possen kiivaita merkkejä virrantakaiselta törmältä ei voinut olla ymmärtämättä: hän viittaa saareen soutaneita miehiään heti palaamaan. Miksi se oli tarpeellista, sitä ei Pentti älynnyt, sillä Posse oli koko tämän retken ollut iloinen kuin poikanen ja seikkailuihin altis. Mutta kiire siellä nyt kuitenkin näkyi olevan. Törmälle nukahtaneet miehet olivat ajetut pystyyn ja hevosia, jotka olivat lasketut rantalaitumelle, haettiin sieltä nyt suurella touhulla; toisia jo mäellä satuloitiinkin.
Pentti huusi aittoja ryöstämään hajaantuneet miehensä venheeseen. Juostessaan itse sinne kattilaukon ohitse, potkasi hän tämän keitoksen kumoon, tempasi padan alta pari palavaa kekälettä ja viskasi ne ovesta sisään olkipahnoille, jotka heti syttyivät palamaan. Mutta ukolle, joka siinä hölmistyneenä kokoili taikakalujaan haarapussiin, hän huusi:
— Sinä lähdet meidän matkassa venheeseen!
Tuiskuna soudettiin Tiurinsaaresta virran eteläiselle rannalle. Siellä ilmoitti Posse, jolla nyt oli huolenalainen ilme katseessaan, että Viipurista tullut pikaviesti oli kutsunut heidät heti linnaan palaamaan. Linnanvouti Pietari Degen oli hänelle ilmoittanut, että vihollisen laivasto parhaillaan mereltäpäin hyökkää Viipuriin. Se oli hävitellyt kyliä Koivistolla ja Säkkijärvellä ja sen sytyttämät tulet hohtivat jo Uuraansalmelta linnan torniin. Viipurissa peljättiin, että vihollisten maajoukko samoihin aikoihin on tulossa Nevalta päin ja että heidän ryöstöretkensä Jääskeen oli pantukin toimeen ainoastaan viettelemään viipurilaisia sinnepäin.