— Olisimmeko joutuneet loukkuun, huudahti Pentti, jonka mielestä kaikki äskeiset suunnitelmat ja aikeet nyt yhtäkkiä hetkeksi haihtuivat.
— Olisipa se häpeä minulle, vanhalle sotakarhulle, vastasi Posse. — Mutta Viipuriin minun nyt pitää päästä vaikka meidän täytyisi tulimeren halki ratsastaa. — Ja hän huusi miehilleen, jotka vielä rannalla kuhnailivat hevostensa kimpussa: — Satulaan! Ken ei pysyne perässä, se jääköön!
Autiot olivat ne Karjalan maat, jotka taas tömisivät ratsujen kavioiden alla, autiot molemmilla puolilla sitä valtakunnan rajaa, jonka yli Possen matkue pian ratsasti. Alituiset ryöstöretket olivat sieltä karkoittaneet eläjät sydänmaille, minne he olivat rakentaneet piilopirttejään, uskaltamatta edes kaskea sytyttää, ettei sen savu viettelisi vainolaista luokseen. Vanhat kylät olivat poltetut pois. Jonkun hävitetyn kylän laidassa näkyi vain heinäsuova, osottaen, että pakolaiset kuitenkin olivat salaa käyneet vanhoilla talonmaillaan tekemässä elukoilleen talvirehua. Mutta itse he eivät siellä uskaltaneet näyttäytyä, ja turvettumaan olivat jo päässeet poltettujen talojen pihamaatkin. Elävän jälkeä ei näkynyt missään.
Tätä autiota taivalta Knut Possen pieni joukko ratsasti, päivän noustessa yhä korkeammalle ja yhä helteisemmin paistamaan. Joukkonsa etunenässä ajoi raskaassa rautapuvussaan tuo kuusikymmenvuotias linnanherra itse, istuen suorana satulassa ja kannustaen säälittä kookasta ratsuaan. Terästä oli hänessä nyt jokainen jäntere, eikä tuntunut kankeutta vanhoissa luissa. Nuoremmat miehet ehättivät perässä minkä voivat. Kaikki tiesivät, että heitä nyt uhkasi vaara joutua katkaistuksi pois Viipurista, ja siksi jokainen pani parhaansa. Toisia jäi sentään jälellekin, ja vasta kun Posse erään poltetun talon kaivolla senverran seisahtui, että hevonen sai hiukan huokasta, vasta silloin tulla porhalsivat myöhästyneet sieltä perästäpäin, ohjakset levällään, hevoset vaahdossa. Vihoviimeisenä joutui siihen se karjalainen velhokin, jonka Pentti oli Tiurinlinnasta komentanut mukaansa. Vuoksen rannalta oli äijälle löydetty karjalainen koni ratsuksi, jota toinen mies veti suitsista ja jonka selässä hän hoippui kuin vipu, haarapussin viilettäessä oikosena hänen olkansa takana. Possen täytyi kesken vakavain mietteittensä hymähtää tälle ratsumiehelle. Ja ihmetellen hän Pentiltä kysyi:
— Mitä sinä tuosta ukosta mukaasi kuljetat?
— Hän tietää asioita, joita tahdon häneltä tutkiskella, vastasi Pentti vältellen ja tunsi veren kohoavan ohimoilleen. Eipä hän suinkaan tahtonut linnanherralle ruveta tarkemmin kertomaan niistä yksityisistä huolistaan, joita ukon uutiset olivat hänen mieleensä kylväneet. Mutta hänen ratsastaessaan tuokion kuluttua taas Knut-herran kintereillä autioksi hävitetyn maakunnan halki länteen päin, lentelivät hänen ajatuksensa pois Viipurista ja sitä uhkaavasta vaarasta kaukaisia sydänmaita kohden. Ne loihtivat hänen mieleensä uusia kauhun kuvia: hurjia partiomiehiä samoamassa metsäkannaksen poikki yksinäiseen uutisasutukseen, jonka eläjät eivät tiedä turmiotaan varoa; ja partiomiesten johtajana näki hän liuhupartaisen, kairalakkisen karjalaisen, joka ilkeä koston iva huulillaan työntyy turvattomaan tupaan…
Lähemmäs Viipuria ehdittyään, missä jo näkyi järvien rannoilla talojakin polttamattomina, rauhoittui vanha linnanpäällikkö vähitellen ja hän antoi jo väsyneen ratsunsa ravata kiirehtimättä. Vihollisesta ei näet kuulunut merkkiäkään, ei rientänyt pakolaisia vastaan eikä punannut tulipalon hohde taivaanrantaa.
— Ajoissa ehdimme perille, virkkoi hän Pentille, joka nyt ratsasti hänen rinnalleen.
— Pietari-eno on voinut erehtyäkin niistä tulista, joita on Uuraasta näkynyt, arveli Pentti.
— Mutta hänen pelkonsa olisi voinut olla perällinen! — Ja Possen ääni paisui hänen jatkaessaan: — En jätä enää linnaani päiväksikään, sen opetuksen tästä levottomuudestani sain!