Paikoillaan oli jykeä Olavin torni Torkkelin vanhassa linnassa. Sen näki ratsujoukko jo kaukaa Papulanlahden pohjasta, jota myöten metsä Viipurin ympäriltä oli hävitetty pois ja josta aukeni väljä näköala kaupunkiin päin. Maantien varrella kitkivät porvarien akat rauhallisesti naurishalmeitaan ja kaalimaitaan ja lapsia palasi lauleskellen marjasta, kun Knut Posse illan suussa joukkoineen aivan kuin huvimatkalta ratsasti Viipuriin. Rauha oli vielä maassa. Ainoastaan hieno, sininen haiku, jota tuuli kaukaa mereltäpäin taivaanrannalle leyhytti, osotti, että perätöntä viestiä ei ollut Degen-vouti linnanherralle lähettänyt. Lähellä oli jo vainolainen käynyt tuliaan tekemässä. Ja ratsastaessaan neliskulmaisen kivitornin alle rakennetusta Karjaportista kaupunkiin ja siitä linnaan päin vievälle "saksain" kadulle, uudisti Posse vielä kuin itsekseen äskeisen valansa:
— Ei, näiden muurien sisäpuolelta en nyt poistu, ennenkuin sota on lopussa. Täällä meidän nyt täytyy taistella, tänne kaatua, jos niikseen on, mutta täältä ei lähdetä!
* * * * *
Nuoria ratsastajia, jotka tomuisina ja hiestyneinä palasivat Torkkelin linnaan, tervehti siellä Kaarlo Knuutinpojan pienessä yrttitarhassa neitosten pirteä parvi, joka siellä karkeloi illan ratoksi. Muutamat Suomen aatelisherrat olivat näet oleskelleet tämän kesän Viipurissa, jossa siis oli koko joukko nuorisoakin koolla. Pian olivat retkeltään palanneet nuorukaiset taas karkelossa mukana. Sellaiset mielialojen vaihtelut olivat näihin aikoihin Viipurissa tavalliset: Yhtenä hetkenä oli mieli huolestunut ja vakava, toisena saattoi se jo sulaa vallattomaan leikkiin.
Nuoret miehet kertoivat karkelon varrella neitosille retkensä seikkailusta. Mutta nämä olivat odottaneet saavansa kuulla jotakin repäisevämpääkin ja uljaampaa, ja varsin pettyneinä he valittelivat:
— Ettekä mitään saalista tuoneet tullessanne, ette edes yhtään vankia!
— Emmekö yhtään, ilveili Evert Degen nuorelle Kirsti
Gyllenstjernalle, Niilovainajan tyttärelle, joka äitinsä kanssa vielä
viipyi Viipurissa ja jota nuorukainen yhä näkyi lämpimänä pitävän. —
Tuonpa teille ainakin yhden näytteeksi!
Ja nuori mies juoksi tallipihalle vankia hakemaan. Tyttö, jolla oli suruhuntu päässään, mutta jonka verevät kasvot ja veitikkamaiset silmät eivät enää surusta kertoneet, katseli hämmästyneenä, kun Evert sieltä palasi taluttaen käsivarresta vanhaa, tutisevaa ukkoa, jonka jalat olivat oudosta ratsastuksesta ylen kankeat.
Äänekäs nauru kajahti nuorten parvesta, mutta Evert nosti varottaen sormensa ja virkkoi melkein juhlallisesti:
— Varokaa itseänne, hän on intomies. Olen nähnyt hänen keittävän taikalientä, jolla hän voi loihtia hyvää jos pahaakin.