Uteliaana ja melkein arkaillen keräytyi nuorten parvi Tiurin tietäjän ympärille, ja sen keskestä lähti satelemaan kysymyksiä:
— Osaako hän tauteja manata, oliko hänellä todella hampaat syntyessään?
— Ja osaako hän lemmen nostattaa? lepertelivät tytöt.
— Osaa kyllä, jos hänelle tarvekalut hankitaan, vastaili nuorukainen. — Mutta kenessä hänen pitäisi saada lempi palamaan?
— Ei ainakaan sinussa, sillä se jo liekkii, — mielumminkin
Kirstissä.
Niin veistelivät toiset nuorukaiset. Kaikki tiesivät, että Evert Degen oli syvästi pikiintynyt linnanherravainajan mustasilmäiseen tyttäreen ja että näillä pitkin kesää oli ollut keskenään hienoa lemmenkuherrusta. Mutta olipa tyttö, joka oli niin ylhäistä sukua, siinä leikissä näytellyt kylmemmän osaa, ja ylpeästi hän nytkin päänsä pystyyn viskasi, virkahtaen:
— Koettakoon velho; hänen taitonsa ei siihen riitä.
— Se nähtänee, — hankkikaamme noidalle pata…
Karjalainen äijä, joka siinä muurinseinämällä seisoi, näytti ensiksi suutahtavan nuorisoparven ilvettä. Mutta kun hänelle romurautain joukosta tuotiin vanha pata, niin välähti veitikkaa taas hänen silmissään ja hän peitti päänsä, ryhtyäkseen rahanansioon vallasnuorison joukossa. Haarapussistaan haki hän käärmeennahkoja ja rauniorastaan pääluita ja torajyviä ja havukankynsiä, ja kun hän loihtujaan lukien kävi tekemään tulta patansa alle, niin jopa muuttui ontommaksi nuorison nauru.
Silloin rupesi kuulumaan kolinaa Olavintornista; sieltä kajahtivat linnanherran tunnettavat, tanakat askeleet, ja kohta talttui melu nuorison joukossa. Knut Posse oli vain hetkisen levännyt rasittavan ratsastuksensa jälkeen, ja taas oli hän vetreä mies, lähtiessään tarkastamaan kaupungin varustuksia. Häntä seurasivat useat aatelisherrat, puistikossa pelihtiväin nuorten isät ja veljet, ja he pysähtyivät nyt hetkeksi katsomaan kisaparven ilvettä. Mutta kun Knut Posse keksi karjalaisen velhon naureskeli jäin keskellä, niin hänen kasvonsa kävivät vakaviksi. Hänellä oli itsellään paljo taipumusta sala-asiain tutkimiseen, kerrottiinhan hänen itsensäkin käyttäneen apunaan tietäjäin voimia, eikä hän sallinut niitä ivattavan. Vasten tapojaan virkahti hän nyt melkein ankarasti: