— Hyvä on, te vastaatte kyllä Tottien vaakunan maineesta.
Rantaa myöten itään päin polveilevaa muurinharjua pitkin, josta oli väljä näköala iltapäivän kultaamalle Viipurinlahdelle ja johon tuoksahti suolaista merta, kävelivät herrat edelleen Pampalantorniin, joka oli tämän itäisen, merenpuolisen muurin keskivaiheilla. Siellä pitivät vahtia aatelispalvelijat, joiden kilpiin kuvatuista vaakunoista heti tunnettiin, minkä herran väkeä mikin oli, ja heillä oli siellä opetettavinaan niitä Turun-Suomen ja Hämeen talonpoikaisjoukkoja, joita vähin erin oli kesän kuluessa kertynyt Viipuriin, vaikkakin vasta pieni murto-osa siitä, mitä oli kutsuttu. Nuo talonpoikaisjoukot, jotka siinä nyt muurin kupeella illastivat eväskonttiensa ääressä, olivat asultaan ja aseiltaan hyvin kirjavaa väkeä. He tallustelivat yhä kotoisissa sarkamekoissaan ja pehmoisissa paulakengissään, kenellä aseenaan kuusinäreestä kuivattu karhunkeihäs, kenellä taas jäykkä, rautaselkäinen jousi. Se väki ei todella ollut kovin sotaisan näköistä.
— Vieläkö vaivaa Turunpuolen poikia koti-ikävä? kysyi Posse aseväen päälliköltä, taas Pampalantornista muurille laskeutuessaan.
— Tottuvathan he toki vähitellen leirielämään.
— Niin, ensi päivät ne ovat pahimmat hirressäkin, veisteli
Höyhenhatuista toinen.
Herrat lähenivät nyt muurin kaakkoista kulmaa, niitä varustuksia, jotka olivat suunnatut aina uhkaavaa itää kohti. Täällä oli muuri korkeampi ja rakennettu niin lähelle vesirajaa, että aallot huuhtelivat sen juurta. Itse kulmauksessa oli harmaaveljesten kiviluostarin vieressä vankkatekoinen Munkkiportintorni. Tästä mutkasta läksi sitten muuri jokseenkin suorana seinänä Salakkalahteen päin, halkasemaan sitä nientä, jolle kaupunki oli rakennettu. Tuohon jykeään kulmatorniin kulkijat kotvaseksi pysähtyivät.
Laajana levisi siitä katsojain eteen autio lakeus. Lähinnä muuria ja Salakkalahtea kiertävää tietä olivat siellä kaupunkilaisten vielä vihannat kaalimaat ja keltasänkiset ohrapellot, joissa äskenleikatut kykäät kököttivät. Näiden viljamaiden kupeella oli vielä viime kevääseen asti ollut porvarien riihirakennuksia ja karjataloja, mutta Posse oli ne kaikki nyt vihollisen hyökkäyksen varalta hävittänyt pois. Ja metsänkin niiden takaa oli hän poltattanut, joten näköala oli aukea ja vapaa melkein silmänkantamiin asti. Ainoastaan juuri siinä Munkkitornin kohdalla, Pantsarlahden ylänkörannalla, oli vielä hävittämättä yksinäinen, kalkittu kivirakennus, joka laskevan päivän valossa valkoisena heijasteli. Se oli Pyhälle Magdaleenalle omistettu spitaalitautisten sairashuone kirkkoineen. Sen edustalla liikkui nytkin noita näivettyneitä potilasraukkoja, ja heidän kävellessään kuului muurille asti kuin lammaslaumasta pienten tiukujen kilinä, — näiden saastaisina pidettyjen potilaiden täytyi näet ulkona liikkuessaan soittaa tiukua, jotta terveet tietäisivät pysyä heistä loitolla.
Ääneti miehet Munkkitornista katselivat sitä autiota maisemaa, jonka yli vihollinen oli odotettavissa, kun se kerran tuli. Mutta Knut Posse silmäili synkännäköisenä niitä kaivostöitä, joita hän teetätti juuri tämän muurin kupeella. Eerikki Akselinpojan ajoilta asti oli siellä ollut vallihauta, mutta se oli mitättömän matala ja vuosien varrella oli sekin päässyt täyttymään; nyt sitä syvennettiin pitkin pituuttaan.
— Hitaasti edistyvät kaivostyöt, virkkoi Klaus-herra, kun he taas
Possen kanssa kävelivät itämuurin reunaa Munkkiportintornilta.
— Kunpa olisi aikaa parikaan vuotta! huoahti Posse. — Tekisinpä vallihaudan silloin niin syväksi, että sen läpi meri aaltoaisi. Mutta nyt… kallioinen on maa ja kaivajia on vähän!