Tämän Possen huokauksen kuuli laamanni Horn, ja hän virkkoi:
— Olisiko ehkä syytä luopua kokonaan kaupungin puolustamisesta ja keskittää voimat Torkkelin linnaan?
Mutta Possen silmät leimahtivat, kun hän siihen vastasi:
— Olen ajatellut sitäkin Klaus: Polttaa pois koko kaupungin, hävittää maan tasalle nämä muurit ja ajaa asukkaat pakosalle, — sillä linnaan niitä ei enää saisi mahtumaan, niinkuin entisinä sota-aikoina. Mutta hyljännyt olen sen tuuman. Mikä merkitys olisi enää linnalla, jos sen viereinen kaupunginniemi olisi vihollisten hallussa? Se voisi puolustautua viikkoja, ehkä kuukausia, mutta me olisimme siellä kuin pussin perällä, vankeina jo sinne sulkeutuessamme… Ei, laamanni, meidän on kaikesta huolimatta puolustettava kaikkia noita torneja ja muureja, ja uskottava, että sen voimme tehdä!
Viipuriin kokoontuneet Suomen herrat olivat selvillä siitä, että venäläiset ennen pitkää tekevät kauan hankitun hyökkäyksensä, — muutahan eivät heidän jatkuvat varustuksensa voineet tarkoittaa. Äskenkin oli Viipuriin saapunut suuriruhtinaan ärtyisä uhkaus sen johdosta, että hänen luokseen matkalla ollut tanskalainen lähettiläs oli viime talvena Viipurissa pidätetty ja palautettu. Ja samalla oli Suomen herroille selvää sekin, että voimasuhteet kävivät kovin epätasaisiksi, ellei Ruotsista saapuisi lisäväkeä. Tämä tieto se juuri teki tuon viikko viikolta jatkuvan jännityksen niin kiusoittavaksi, että miehet usein mieluummin olisivat suoneet odotetun sodan jo alkaneen. Mutta selvänä oli heille yli kaiken muun se, että tapahtuipa mitä tahansa, jäivätpä voimat kuinka suhteettomiksi hyvänsä, — täällä heidän oli pysyttävä ja puolustauduttava, empimättä, arvelematta.
Väkitornista laskeutuessaan kävi Posse sen kellarissa tarkastamassa ruutikeittämöään, jonka hän oli sinne perustanut, kun epävarman meriliikkeen vuoksi oli ollut vaikea saada tuotetuksi tarpeeksi "tulirakeita" ulkomailta linnan tykkejä varten. Ja Karjaportintornissa, joka siitä kappaleen matkaa pohjoiseen päin suojeli Viipuriin tulevaa valtatietä, tapasivat tarkastustaan jatkavat herrat Hartwig Winholtin, jonka hoitoon tämäkin tärkeä varustus kuului.
— Taisit jo viime yönä luulla, että minä en pääsekään Viipuria puolustamaan, virkkoi Posse tuolle vilkkaalle toverilleen, joka aina oli hyvällä tuulella, aina hymyili suuren partansa takaa. Knut-herra tarkoitti sitä kaupungissa viimeyönä levinnyttä huhua, että venäläinen maajoukko oli Possen poissaollessa tulossa Viipuria piirittämään. Mutta hilpeä soturi vastasi leikkisesti: — En hetkeäkään, — tiesinhän sinun saapuvan tänne vaikka ilman kautta lentäen, jota tietä kuulut joskus airueitasikin lähetelleen.
Herrat nauroivat. Hartwig oli viitannut erääseen kansan kesken kulkevaan tarinaan, että Posse muka kerran, tarvitessaan lähettää pikaviestin Steen Sturelle Ruotsiin, oli noussut linnansa torniin ja siellä puistellut hevosen suitsia. Heti oli siitä syntynyt ratsumies, joka ilman kautta oli kiitänyt meren yli Tukholmaan viemään tuon kiireellisen viestin.
Tämä tarina oli yhteydessä sen yleisen uskon kanssa, että Knut Possella oli apunaan salaperäisiä voimia, joita hän taikataidollaan käytti palveluksessaan. Niinpä kertoi toinen tarina, että hän kerran, vihollisen tiukasti ahdistellessa, oli puistellut höyhenet polsteristaan: Ja katso! Joka höyhenestä sukeusi rautapukuinen soturi. Tämän tarinan tunsi Posse itsekin ja siitä muistuttaen hän nyt vuorostaan virkkoi leikkisälle partaniekalle:
— Niin, sinä et tietysti epäile sitäkään, että minun höyhenpolsterini edelleen sisältää ne asejoukot, joita me nykyisten lisäksi tarvitsemme näitä Viipurin muureja puolustamaan.